Parituhatta keikkaa, nippu polaroideja ja kovalevy

|

Rakas päiväkirja. Jouduin nostalgian valtaan!

Kylläpä nykyään on helppoa tuo keikkailu, tuumasin tässä taannoin. On tietokoneet, pleikkarit, kännykät, digitaalinauhurit ja sitä ja tätä. Bussien ja junienkin aikataulut selviävät tavallisella kännykällä ihan tuosta vaan, sen kummemmin edes asiaa miettimättä. Ja jos lähtee omalla autolla metsän siimekseen, on olemassa kaikenlaisia kikottimia, joilla pystyy paikantamaan huoltoasemat, ravintolat, terveys- ja arvauskeskukset – ja itsensä.

Toista se oli silloin kun minä olin p**kele nuori kakskymppinen tolvana. Kartat pitivät kyllä paikkansa mukavasti, mutta harvemmin tuli tiedettyä täsmällinen sijainti, noin niinkus edes 10 kilometrin tarkkuudella...
Tykkäsin ajella autollani silloin, jopa keskellä yötä, pitkiäkin matkoja. Auto oli aina kattoaan myöten täynnä kaikenlaista sälää ja roipetta. Oli kaksi 20 unitin flight case-räkkiä täynnä efektisälää ja syntikkamoduleita, kaksi isoa alumiinisalkkua täynnä midipiuhoja ja audiopiuhoja, muuntajia ja virtalähteitä, Syquestin siirtokovalevyjä sekä kaikkea muuta. Sitten oli erikseen kotelo tietokoneen monitorille ja jonkunlainen äidin ompelema pehmopussi tietokoneelle (Atari STFM 1040) ja diskettilaatikolle. Lisäksi pikkuauton persuksiin pakattiin noiden lisäksi vielä matkalaukku täynnä henk.koht. välineitä sekä kaiken kukkuraksi hemmetin ikävästi kasattava ja purettava italialainen standi ja neljä keyboardia.

Eräänä sateisena sunnuntaipäivänä 1994 olin palaamassa keikkarundilta ja jossakin Vääksyn eteläpuolella tielle pompsahti rusakko. Koska olen hellämielinen pehmo, väistin pupua ruohopientareelle ja kas: enpäs saanutkaan autoa takaisin tielle vaan liu’uin satasen vauhdissa syvemmälle ojaan, osuin kiveen, napsautin auton kolme kertaa katon kautta ympäri ja katkaisin siinä mennessä yhden sähkötolpankin. Päädyin kuin ihmeen kautta takaisin pyörille, nokka menosuuntaan. Auto oli rehellisesti sanottuna, ihan ammattikielellä, paskana. Vain kuskin puoleinen ovi sekä bensatankin korkki olivat ehjiä. Kaikki muu oli Sunmaid Raisins-tyyppisesti stailattu ja vuosikymmenen päästä tulevaa muotia mukaillen miellyttävän maanläheisesti värittynyttä, suorastaan maastokuvioista.
Joku ohitraktoroiva maajussi vetäisi autoni sitten takaisin tielle ja ihme ja kumma – sehän liikkui. Hieman vaivalloisesti lenkuttaen, mutta kuitenkin: pääsin vanhempieni luokse Lahteen, vain reilun 10 km päähän kolaripaikasta. Renault 19 meni lunastukseen.

Siellä etsiskellessäni dreadlockieni joukosta (jep, se oli silloin se) lasinsiruja tulin ajatelleeksi keikkasetin pienentämistä. Koska suuri osa tavarasta joka tapauksessa toistuu samanlaisena keikasta toiseen, oli sulaa hulluutta roudata Frankensteinin avioton lapsi-tyyppistä kammokioskia ympäri Suomea; osa sekvensseistä päätettiinkin siis siirtää ADAT-nauhoille.
Valitettavasti himoamani live-tempo-sync-efektit ja geitatut matot olisivat vaatineet pari hilavitkutinta lisää, joten päätimme luopua moisesta ylellisyydestä. Niiden sijaan tyydyin tylsiin etukäteen tehtyihin delayaika-asetuksiin jne. ja murisin nurkassa säkkiin pukeutuneena, odotellen aikoja parempia syvästi järkyttyneenä. Nuori taidepieruego koki kolauksen. “Nauhakeikkojako? Apua!” No, ei oikeastaan. Totuinkin touhuun nopeasti.

Paluu kauemmaksi ajassa: Ensimmäinen keikkani kera kone-setupin tapahtui pikkupoikana joskus vähän midin julkistamisen (1983) jälkeen, sillä käytin silloin Rolandin MSQ-100-sekvensseriä joka tahdisti hemmetin vanhan rumpukoneeni (SoundMaster Stix) isäni voileipä-Tupperwareastiaan rakentaman hilavitkuttimen avulla. Toisinaan keikat tehtiin pelkän komppikoneen tahdistamana ja isäni ymmärsi rakentaa keikkoja helpottamaan nerokkaan temponäytön puksuttimeeni vanhasta volttimittarista. Piti vaan merkitä oikeat tempojännitteet teippiin ylös ja vääntää patternit kohdalleen manuaalisesti, samoin kuten tempot. Jossakin vaiheessa (vielä pitkin 90-lukua) roudasin mukanani valtavaa 8-oskillaattorista Roland System 100-m -modulaarisyntikkaa (ja Bossin pikku viritinmittaria), jota kaikki roudarit vihasivat. Otin nimittäin tavakseni niuhottaa valojen asettelusta ja lämmöntasaamisesta. Tein vehkeeseen muutaman peruspatchin, joita oli helppo muuttaa vetelemällä patch-piuhoja vähän irti tai työntelemällä niitä takaisin kiinni... joidenkin biisien aikana selasin läpi taskulampun kanssa polaroid-nippua, jotta sain väännettyä seuraavien biisien soundit kohdalleen. Missä on mun mikki? Mikä biisi? Kuinka tyhmä sitä voikaan olla?

Niin tyhmä, että ottaa keikalle Ensoniq Miragen. Tai Roland S-10:n. Tai Yamaha DMP-7:n “ihan vaan keyboardmikseriksi”. Tai minkä tahansa vehkeen, jonka datan joutui joka kerta lataamaan KASETILTA tai DISKETILTÄ. Mihinkähän järveen se MC-50 muuten heitettiinkään?

Niin paljoa en kuitenkaan säätämistä vihaa, ettenkö harkitsisi uudestaan ihan tosissani modulaarisyntikan ottamista keikoille. Pelkkä soittaminen on jotenkin – tylsää? Ehkä vocoder ja pari efektiä? Niin, extremeurheiluahan tämä on, keikkailu nimittäin. Ensi viikonloppuna pääsee taas keikalle. Mukaan lähtevät vain PowerBook, kamera, kovalevy, audiointerface, kaksi moduulia, iPod sekä matkalaukku ja pari sikaria. Pleikkari ja pelit ovatkin jo bussissa. Kovalevy toimii myös mainiona matkaviihdyttimenä, sillä sinne mahtuu backupin lisäksi monta mukavaa leffaa – DVD:t jäävät kotiin. Kätevää!
Vain yhtä on ikävä: keikkabussissa tai takahuoneissa itse väsättyjä lyhytelokuvia. Pitänee ottaa myös videokamera mukaan...

Rakas päiväkirjani: miksi näitä mahtavia leluja ja tehokkaita läppäreitä ei ollut silloin kun minä olin nuori ja selkäni oli vielä ehjä?

Terv. nimim. “Välilevyn pullistuma vm. -70” :-D

Alangon päiväkirja on Riffissä julkaistava kolumnisarja, jonka tuoreimman episodin löydät aina painetusta lehdestä…

Riffiä myyvät Lehtipisteet, kirjakaupat ja hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan. Lehteä voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan tilaustoiminnon avulla.
Aiemmin julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan toimitukselta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
Lehden digitaalinen versio on ostettavissa Lehtiluukkupalvelusta