Alexi Laiho – ”Sillä ajatuksella mennään, että koko maapallo on leikkikenttä”

Tiekoiraksi itseään aikoinaan luonnehtinut Alexi Laiho viihtyy rundilla. Ja tulosta tulee. Etenkin kivenkovat keikat ovat nostaneet Children Of Bodomin yhdeksi rankan metallin fanien ykkössuosikeista kaikkialla maailmassa.

Children Of Bodomin yhdeksäs studiolevy I Worship Chaos oli tulossa julkaisuun piakkoin tämän haastattelun jälkeen. Espoolaislähtöiselle kvintetille ominaista, täysin jäljittelemätöntä metallia sisältävä paketti tiesi töitä pitkäksi aikaa tutulla kaavalla: keikkoja ympäri maailmaa erimittaisina, mahdollisimman kustannustehokkaina jaksoina.
– Meille on buukattu rundia jo nyt vuoden 2017 alkuun saakka, kertoo laulajakitaristi-biisinikkari Alexi Laiho reilusti ennen albumin ilmestymistä. – Saattaa venähtää pidemmällekin.

COB:n toistaiseksi kovimmaksi yhtäjaksoiseksi kestävyysharjoitteeksi osoittautui lähes yhdentoista viikon viime Euroopan-turnee.
– Jaksoon oli tungettu 57 vetoa. Siinähän raavittiin, saatana! Bäkkäripassin takapuolella oli taas konsertit listattuna, ja katselin lappua välillä aidosti kauhuissani. Pohjoisesta ammuimme ensin länteen, sieltä etelään ja idän kautta kotiin. Ei muuta kuin hampaat irveen ja eteenpäin. Tätähän me teemme. Loppupäässä kyllä näki, että jengi oli aika finaalissa.

I Worship Chaosin rundi-juggernautti jyrähtää syklilleen tarkassa synkassa albumin kanssa, mutta sitä ennen yhtyeen kantavan voiman tulee vielä tehdä promokiertue eli tavata mediaa eri maissa. Muiden kanssa ei urakan tätä vaihetta voi jakaa, sillä 36-vuotias Laiho vastaa yhtyeen musiikista ja teksteistä sataprosenttisesti. Juuri hänet media tahtoo.

 

 

Maailmanlaajuisesti arvostettu kitaristi on elänyt uuden materiaalin kanssa jo pitkään.
– Aloin fiilistellä biisejä oikeastaan heti kun se Machine Head -rundi peruuntui, viittaa mies lokakuussa 2014 läpikäytyyn ikävään episodiin, jossa myös hän kollegoineen joutui syyttä suotta vetämään kalentereitaan uusiksi. Yllättäen ja pyytämättä käsissä oli ekstra-aikaa, mutta se ei Uuden ja Vanhan Mantereen välissä muutenkin sukkuloivaa Alexia haitannut.

– Kitaravalmistajani ESP buukkasi minulle pikavauhtia klinikoita ja lisäksi tuurasin Spirit In The Room -yhtyeen basistia kahdella keikalla. Oli mukava jeesata frendejä ja eri instrumentin soitto toisessa porukassa tuntui helvetin hauskalta.

Käytännönläheinen ja päämäärätietoinen mies siirsi lomailun eri paikkaan almanakassa ja kääri hihansa.
– Katselin juttuja puolisen vuotta itsekseni ja sitten toin niitä äijien tsekattavaksi. Biisien teko kulkee aina melko samalla sapluunalla. Ideoita menee muistiin koko ajan, mutta tarvitsen breikin muusta, jotta voin keskittyä ja jalostaa demoja. Deadline on paras kaveri, koska tiedän toimivani parhaiten hirveän stressin alla ja kauhean kaaoksen keskellä. Siinä moodissa pystyn sulkemaan ulkomaailman ympäriltäni ja antamaan musiikille 110 prosenttia. Se on metodini, josta seuraa valvottuja öitä.

Aikoinaan huolestuttavankin onnettomuusaltis kitaristi ei enää pura kiukkuaan ja turhautumiaan itseensä.
– Nuoruusvuosien kohellus on jäänyt. Yritän kääntää kaiken negatiivisen biiseihin, enkä rankaise kehoani.

Äärimusiikkia syntyy paikoin tavallisistakin aiheista. Koko aikuisikänsä autoilusta nauttinut ja sittemmin kärryjen keräilystä innostunut Laiho poimii esimerkin verenpaineen noususta tien päältä.
– Saan hyvän kiukunpuuskan päälle vaikka siitä kun jengi ajaa kehätiellä perseessä kiinni. Ihan arkipäivän asia voi aiheut-taa pirunmoisen rushin eli kääntyä inspiroivaksi. Ei minulla näissä jutuissa varsinaista mystiikkaa ole.

Mitään sanomaa COB ei julista, ja yhteiskunnalliset asiat Laiho jättää suosiolla muiden käsiin. Vaikka esimerkiksi Talvivaaran kaivos näyttää tätä nykyä maanpäälliseltä helvetiltä, ei sen herättelemiä visioita miehen biiseihin valu.
– Niitä hommia varten on Jukka Poika! Mutta vakavammin  ottaen… eipä meiltä tällaista noita Bodominjärven surmiin kytkeytyviä ralleja lukuun ottamatta löydy. Uudella rieskalla helvetin lieskoja lähimmäs taitaa inspiraatiomielessä mennä kiinnostukseni noitavainoja ja -rovioita kohtaan. Siis kelaa, miten sairasta shittiä. Siitä minä tavallani hermostuin. Aihe on kiehtonut pitkään, ja kun tutustuin aihetta tuntevaan tyyppiin, sain keskusteluista lisävirtaa.

 

Levyn tekoon haastavassa tilanteessa

Kosketinsoittaja Janne Wirman, rumpali Jaska Raatikainen, basisti Henkka Seppälä ja Laiho sovittivat I Worship Chaosin materiaalia poikkeusoloissa, ilman vuodesta 2003 mukana ollutta Roope Latvalaa. Entisen Stone-kitaristin ja Alexin yhden varhaisen esikuvan sitoutuminen yhtyeen toimintaan oli rispaantunut sen verran haperoksi, että hänen katsottiin parhaaksi siirtyä syrjään.
– Ajoitus olisi voinut mennä paremminkin, Laiho manaa tänään. – Mutta myös tästä selvittiin, niin kuin muistakin vastoinkäymisistä. Kun Roope väsähti, teimme aika nopeasti sen päätöksen, että minä soitan kaikki levyn kitarat.

Tuottajaksi valittiin kahden vuoden takaisen Halo of Bloodin tapaan ruotsalainen Peter Tägtgren ja tiukka valmistautuminen starttasi joulukuussa.
– Muuten kaikki aikataulut olisivat kusseet komeasti. Rundille lähtee Jannen broidi Antti, pätevä keihäsmies.

Children Of Bodomin teknistä osaamista vaativasta ärjystä deathmetallista eri suuntiin rönsyilevät ja kaupallisen kasariheavyn melodiakäsitystä omintakeisesti hyödyntävät biisit ovat sen verran haastavia jopa taitavalle ja vuodesta 1993 yhteen hitsautuneelle ydinporukalle, että sama treeniaikataulu on ollut käytössä iät ajat: kun uusien biisien ja levyn teko tai preppaus kiertueelle on käynnissä, omalle studiolle kokoonnutaan maanantaista perjantaihin.
– Tykkään siitä, että ollaan aktiivisia, yhtyeen liideri to-teaa. – Se on minun luonteenpiirteeni, josta muut saavat kärsiä!

Laiho teki orkesterin toiminnan jatkuvuudesta itselleen prio-ri-tee-tin vuosia sitten. Tätä nykyä päivät jakautuvat Helsingin ja Los Angelesin välille, minkä myös musiikkialalla työskentelevä yhdysvaltalainen naisystävä ymmärtää.
– Menen aina bändin ehdoilla. Suomessa aikaa kuluu eniten kun ollaan työmoodissa, Alexi linjaa. – Rundien välissä ja usein myös pidemmillä breikeillä karkaan Kaliforniaan, missä toisinaan myös kirjoitan. Ei minulla ole varsinaisia siteitä mihinkään paikkaan, mutta Losista on tullut ihan oikea toinen koti ja tavallaan elämäni on nykyään siellä. Lähimmille kuviota ei tarvitse selitellä.

Yhtä hienoa on, miten sitoutuneiksi Wirman, Raatikainen ja Seppälä ovat osoittautuneet.
– Minusta on yksiselitteisesti voimavara, että pohja on näin vankka, Laiho sanoo. – Olemme lapsuudenystäviä, joiden avioliittoa on nyt kestänyt 18 vuotta. Totta kai siihen mahtuu hyviä ja huonoja hetkiä, mutta kaikesta on menty yhdessä yli. Tiedän, että tämä on jokaiselle tärkeä juttu. Ja itselleni on tärkeää, että jäbät uskovat biisinteossa minuun. Bändissä pitää olla juuri tuossa välissä vankkumaton molemminpuolinen luottamus.

Ystäviensä ohella Laiho vastaa nykyään isomman lauman toimeentulosta, sillä Children Of Bodom työllistää kiertueilla myös toisen puolen tusinaa musiikkiammattilaista. Monitorimiehenä ja usein myös kiertuemanagerina toimiva yhdysvaltalainen Kal Kaercher johtaa lähes täysin suomalaisista koostuvaa tiimiä.
– Kolmisen vuotta sitten entinen lähinnä saksalainen crew muuttui meikäläiseksi, ja ilman näin hyvää perhettä duuni olisi hankalampaa. Alexi kehuu. – On tärkeää, että tullaan toimeen bussissa ja kaukana kotoa. Porukka on myös lojaalia meille, mistä olen ylpeä. Yksi tekee meidän tauoillamme hommia Sunrise Avenuelle, toinen Michael Monroelle.

Laiho arvelee yhtyeensä työllistävän Nightwishin kanssa eniten suomalaisia teknikoita.
– Yritän tosin olla kelaamatta noita asioita, koska niiden parissa saa itsensä äkkiä pahaan lukkoon, pohtii mies vertausta menestyvään pk-yrittäjään. – Onneksi olen aika hyvä blokkaamaan asioita mielestäni… Silti yllätän itseni välillä miettimästä, mitähän jätkät tykkäävät jostain riffistä tai paljonko seuraava levy myy. Aina kun niitä ajatuksia tulee, keksin äkkiä muuta tekemistä.

Pitkä uraa on kiittäminen siitäkin, että luottamus omiin kykyihin on lisääntynyt. Asioilla on tapana järjestyä.
– Näihin hommiin lähteminen tosi nuorena on tehnyt tästä kuviosta minulle normaalin olotilan.

 

 

Loputon maailmanympärimatka

Harva bändi kiertää yhtä uutterasti kuin Children Of Bodom koko maailman tasolla, ja Suomessa kvintetti on ollut jo vuosia kolmen eniten rundaavan joukkueen porukassa. Halu painottaa itselle vahvoja alueita on johtanut siihen, että Laiho ja kumppanit ovat menneet yli vuosikymmenen ”Jenkit edellä”. Läpimurto Pohjois-Amerikassa osui nelosalbumin kohdalle.
– Hate Crew Deathrollin loppupäässä eli syksyllä 2003 alkoi aktiivinen rundaaminen siellä. USA:ssa oli sitä ennen alla vain surullisen kuuluisa, penkin alle mennyt Milwaukee Metal Festival ja Kanadassa yksi Montrealin veto, muistaakseni 2002. Sekä 2003 että 2004 ja itse asiassa muuten myös 2005 ja 2006 menivät suurimmaksi osaksi tuolla puolella Isoa Vettä. Nämä jutut tosin huomaa vasta jälkikäteen, näin kysyttäessä. Siitähän on jumalauta 12 vuotta! Parempi kun ei mieti tätäkään liikaa.

Suosikkipaikkoja Laiholla on useita. Isoista hyvistä USA:n kaupungeista varsinkin New Yorkissa vastaanotto on ollut hyvä alusta alkaen, ja Kanada kokonaisuutena saa kiitosta.
– Se ei ole edes kaupunkikohtaista, pohjoismainen metalli on Kanadassa kovaa valuuttaa ja heavy-diggareita riittää.

Aina antoisaan Japaniin mennessä tai sieltä tullessa matkalle pyritään saamaan pysäkkejä Oseaniaan. Yleisellä tasolla Laiho sanoo, että lähes kaikkialla kannattaa käydä esiintymässä, kunhan viivan alle jää jotain.
– Australiassa olemme rundanneet kolme kertaa. Siellä on hauskaa, mutta lokaatio niin hassu, että säätöä tulee aina. Kokonaisuutena alue on tietenkin vähän kaksipiippuinen… Mutta niin oli Kiinakin pitkään. Sielläkin väkeä on kuitenkin kertynyt joka kerta enemmän paikalle. Nykyistä yleistä Kiina-hehkutusta en tosin ihan ymmärrä.

Retuperällä olevien ihmisoikeusasioiden tähden moni boikotoi maahan menoa, mutta Laiho jättää politikoinnin muille. Sama koskee keikkoja arabien ja juutalaisten alueilla.
– Metallikansa on metallikansaa kaikkialla ja meidän hommaamme kuuluu soittaa heille. Siihen peilaten on aivan sama, mitä joku poliitikko jossain maassa sekoilee. Minun työhöni ei kuulu ottaa kantaa noihin asioihin. Mutta totta kai joku roti pitää olla, ei mihinkään sotatantereelle voi mennä soittamaan. Tästä syystä meiltä peruuntui reilu vuosi takaperin Venäjän-turneen perään suunniteltu keikka Ukrainassa. Siellä oli niin sanotusti tilanne päällä. Ei ehkä ollut ihan poliittisesti korrektia mennä Venäjällekään siinä saumassa, mutta en tahdo puuttua noihin juttuihin. Sillä ajatuksella mennään, että koko maapallo on leikkikenttä.

Afrikan manner on toistaiseksi kokematta, vaikka sieltäkin on kyselyjä tullut.
– Kapkaupunkia ja Botswanaa tarjottiin kerran. Joku 3–4 vedon pätkä sieltä etelästä oli ehdolla, ja itse halusin mennä, mutta aikataulu ei antanut myöten.

Intian Bangaloren kohdalla kartassa sen sijaan on nuppineula.
– Se oli mielenkiintoinen reissu loppuvuodesta 2013.  Meillä on todella sitkeä crew, joka ei pikkuasioista kitise, mutta jopa heillä oli nousta tassut pystyyn. Kolmen päivän festari ulkoilmassa, eikä lavan päällä mitään katetta. Sadekausi oli loppunut ja meille sanottiin, ettei vettä enää tule. No eipä! Vähän ennen meitä alkoi sataa niin perkeleesti. Pian lava lainehti ja sehän on selkeä turvallisuusriski. Mutta paikalliset alkoivat kyhätä meille sellaisia pikku kopperoita, eikä siinä kehdannut enää perua. Kentällä seisoi sateessa tuhansia ihmisiä, jotka olivat odottaneet meitä aamusta asti, ehkä jonkun 12 tuntia. Niinpä minäkin sitten vedin keikan sellaisesta ikiomasta kebab-kioskin näköisestä majasta! Ei ollut sydäntä pettää jengiä. Kal muuten kävi samassa paikassa Eluveitien kanssa viime vuonna, ja ihan sama meininki. Vähän on sikäläisellä promoottorilla ja paikallisilla organisaattoreilla vielä opinnot kesken.

Raskaalle rockille perinteisesti vahva Saksa on Laihon mukaan järjestelyiden sujuvuuden kannalta yhä yksi parhaista paikoista maailmassa, mutta yleisön saturaatiopiste tuli suurissa kaupungeissa kauan sitten.

– Kaikki bändit ja artistit käyvät siellä koko ajan, koska Euroopan keskipiste on mukavasti matkalla joka paikkaan joka suunnasta. Sen seurauksena valinnanvaraa on joskus liikaa. Keski-Euroopassa ja myös Briteissä on nykyään tahkottava vähemmän käytyjä paikkoja, jos haluaa soittaa kiihkeälle yleisölle. Pikkuisen syrjemmälle kun menee, saa tuvan täyteen kiitollista kuulijaa. Britteihinhän yleensäkin sovelletaan suunnittelupäässä vähän samaa ajatusmallia kuin Pohjoismaihin: ”Jossain siellä reunalla, kallista mennä, vedetään vain ne keskeiset kaupungit ja kesällä parit festarit.”

 

Kiertämään tottuneet

Rockyhtyeen tulonsaanti on rakentunut perinteisesti kolmelle pilarille, jotka ovat levymyynti, radiosoitto ja konserttiliikevaihto. Näistä keskimmäinen on ollut COB:n genressä toimiville aina liki merkityksetön. Silti yleinen levymyynnin sakkaus, jota digimyynti ei ole noussut kompensoimaan, vaikuttaa myös Laihon rykmentin tilipussiin.

– Onneksi nimenomaan rundaaminen on ollut meille alusta asti se juttu, mies alustaa. – Kaikki rakastavat livenä soittamista ja sitähän tässä on tehty jo monen levyn ajan niin paljon kuin kalenteri vetää. Meille tämä paljon puhuttu musabisneksen laskusuhdanne ei ole juuri aiheuttanut muutoksia. Mutta voin kuvitella, miten jossain menee sormi suuhun kun yhtäkkiä huomataan, että nyt pitääkin olla pois kotoa melkein kaksi vuotta putkeen, jotta saadaan leipää pöytään vanhaan malliin.

Japanin ja Keski-Euroopan rinnalla raskaalle rockille löytyy kiihkeää yleisöä latinalaisen Amerikan maista. Kääntöpuolella on kuitenkin alueen kukoistava piraattibisnes. Levyjä ja etenkin kasetteja menee kaupaksi, mutta dineron dineroa ei tility artistin suuntaan.

– Aikanaan meininki vitutti, mutta nykyään jengi kaikkialla lataa levyt netistä. Ei kai mitään piraattilevyjä enää edes tehdä... Sama se on näissä uusissa Kaakkois-Euroopan paikoissa. Ei sieltä mitään levymyyntituloja kannata odottaa, mutta jengi todella arvostaa, jos sinne saakka reissataan vetämään kunnon show. Aivan kuin Etelä-Amerikassa, missä olen aina digannut soittaa. Meksiko on yksi lempipaikoistani ihan yleisellä tasolla. Diggaan kulttuurista, safkasta ja niin edelleen. Jos ajatellaan levyn kiertuetta yhtenä kokonaisuutena – vaikka USA ja Eurooppa tietenkin käsitellään aina erikseen ja pätkissä – niin me olemme nyt muutaman kerran lopettaneet ”perheen yhteisen maailmanympärimatkan” Väli- ja Etelä-Amerikkaan, mistä on jäänyt tosi hyvä fiilis. Paskat piraateista, kunhan ihmiset tulevat keikoille ja pitävät hauskaa.

 

 

Hyvää heittäytymistä näkyy Etelä-Euroopan yleisöissäkin.

– Kuumaveristä porukkaa löytyy myös Espanjasta sekä Portugalista. Ja italialaiset vasta hulluja ovat! Mutta crew’n kannalta Välimeren maissa on haastavaa toimia, kun esimerkiksi sellaista käsitettä kuin aikataulu ei tunneta. Täysin eri meininki kuin täällä pohjoisessa. Lavalla silti aina maagisesti unohtaa, minkä verran joku siesta tai yleinen mañana-asenne taas touhuja venytti.

Children Of Bodomin arvostusta kollegoiden keskuudessa on nostanut yhtyeen tapa viedä meikäläisiä bändejä uusien yleisöjen eteen. Muun muassa Diablo ja Medeia ovat rundanneet Laihon porukan siivellä mantereella ja Britanniassa.

– Myös Lost Society, jota olemme Suomessa jo lämppärinä käyttäneetkin, olisi kiva viedä näytille Eurooppaan. Aina kun tilaisuus aukeaa, supporttaamme kotimaisia bändejä, joista tykkäämme. Sen jälkeen pallo on heidän kenttäpuoliskollaan. Henkilökohtaisesti haluan edistää kotimaisen extreme-metallin leviämistä niin paljon kuin voin.

Entä mitä Alexi Laiho tekee, kun maapallo on taas kerran kierretty, kymmenille tuhansille ihmisille esiinnytty ja jalat nousevat sohvapöydälle Helsingissä? Yksi vaihtoehto on ottaa puhelu Olli Hermanille (Reckless Love), Arttu Kuosmaselle (Santa Cruz) sekä Jussi 69:lle (The 69 Eyes) ja heittäytyä 1980-luvun lopun tukkaheavyn helmien pariin.

– Kuten nimestäkin saattaa päätellä, The Local Band lähti liikkeelle vitsistä. Soitamme Mötley Crüen, Guns ’N’ Rosesin, Van Halenin ja vastaavien Kalifornian bändien klassikoita ja sääntö numero yksi on, ettei kenellekään saa tulla paineita. Eihän sekään touhu täysin stressivapaana pysy, mutta pyrkimys on rentoon meininkiin. Vaikka porukassa on hyviä ja osaavia jätkiä, homma halutaan pitää hauskanpitona. Se on kliseen mukaisesti terapiaa. Mutta kliseet ovat niin usein totta.
 

•••

Tämä haastattelu on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 4/2015Vastaavia, musiikin tekemiseen uppoutuvia ja sen liepeille kiertyviä haastatteluita julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.

Riffiä myyvät Lehtipisteet sekä luonnollisestikin kaikki hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 
Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.


 

Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.

 

26.03.2017
|
Teksti: Petri Silas | Kuvat: Mats Karlsson

Artikkelit / Haastattelut

Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy