Ikimuistoiset sessiot – Kristian Maukonen

Äänitteitä, jotka kansa tuntee. Tuottajia, jotka ovat jääneet usein taustahahmoksi. Mielenkiintoisia tarinoita siitä, miten asiat johtivat toisiin asioihin ja päädyttiin ratkaisuihin. Kertojana on tällä kertaa Kristian Maukonen, tuottaja joka oikeastaan toi eurodancen Suomeen.

Kristian Maukonen valitsi kolme sessiota, joista jokainen sijoittuu ajalle ennen kyseisen artistin läpimurtoa. Työskentely uransa alussa olevan artistin kanssa on herkullinen mahdollisuus. Tilanne, jossa kaikki häneen liittyvä vasta määritellään. Hetki, jolloin luodaan raamit myöhemmälle tekemiselle.

Maukonen vertaakin itseään puutarhuriin, joka istuttaa siemenen, kastelee sitä ja seuraa taimensa kasvua, kunnes se puhkeaa kukkaan. Ensimmäisen levyn jälkeen vastaavaan tilanteeseen ei päästä enää ikinä.

 

Taikapeili: Suuri salaisuus
 (Warner Music Finland 1994)

Elettiin aikaa, jolloin eurodance tai -tekno oli musiikkimaailman kovin juttu – ainakin tällä puolella palloa. Ruotsalaiset johtivat kisaa, heti perässä huiskivat hollantilaiset, saksalaiset ja italialaiset. Länsinaapurin Ace of Base piti hallussaan listojen kärkeä ympäri maailman. Niinpä Kristian Maukosen päässä heräsi ajatus ”Miksei kukaan tee samaa Suomessa?”

Kaverilta saatu vinkki kertoi, että Savonlinnan oopperakuorossa laulaa naiskaksikko, joka saattaisi sopia hommaan. Maukonen varoi visusti maalailemasta pilvilinnoja esitellessään asiaa Hanna-Riikka Siitoselle ja Niina Tapiolle.

– Ne ei olleet mitään tyhjäpäitä, vaan fiksuja nuoria naisia jo silloin. Ei artisteille pidä lupailla mitään, koska silloin sahaa omaa oksaansa. Todennäköisintä kuitenkin on ettei juttu tule breikkaamaan. Tehdään hyvä proggis ja katotaan mitä käy.

Ennen kuin työt voitiin kunnolla aloittaa, tarvittiin asialle hyväksyntä Hanna-Riikan isältä Pekka Siitoselta eli Frediltä. Siunauksen jälkeen duoa alettiin kaupata levy-yhtiöille. Maukonen oli kasannut valmiin tuotteen valokuvineen ja demoineen. Yksi paketin kappaleista oli jättihitiksi muodostunut ”Jos sulla on toinen”. Juttu piti vain saada myytyä jollekin.

– Olin tehnyt aikoinaan jotain juttuja Megamanialle ja tiesin tyyppejä, mähän olen rumpali alun perin. Sen lisäksi mä olin mukana Rapatissa, joka esitti sen aikaista suomirappia. Me oltiin ihan helkkarin huonoja. Sen kuuntelu saa kyllä vieläkin punan naamalle.

Kontakteistaan huolimatta Maukonen sai melko tylyä kohtelua.
– Gabi (Hakanen, EMI:n silloinen tuotantopäällikkö) lyttäs sen ihan täysin: ”Nää ei osaa laulaa”. Gabi tosin muistaa sen toisin, Maukonen virnistää.

BMG Finlandin silloinen tuotantopäällikkö Asko Kallonen ei hänkään nähnyt Taikapeilissä mitään potentiaalia, vaikka tämänkin palaverin kulun osapuolet muistavat varsin eri tavoin.

Tuntui, ettei kukaan suostunut koskemaan yhtyeeseen pitkällä tikullakaan, mutta juuri toimintaansa Suomessa aloittelevalla Warner Music Finlandilla sentään haistettiin potentiaali ja yhtiö nappasi Taikapeilin samoin tein suojiinsa. Kahden hengen firmalla oli tätä ennen vasta yksi julkaisu Suomessa, Kaija Koon ”Tuulen viemää”.

Taikapelin ensimmäisen singlen takana Maukonen ei vielä kyennyt täysin seisomaan.

– Mä kelasin että ”tää on niin tällasta, että mä en kehtaa laittaa tätä omiin nimiin. Mä teen tän jollain feikkinimellä”. Kenellekään ei kerrottu ketä mimmit on ja että Fredin tytär on mukana. Kukaan ei tiennyt mitään.

Mutta kun edesmennyt Radio Mafia otti ”Jos sulla on toinen” -singlen soittolistalleen ja teholuukutus alkoi, oli eri ääni kellossa: ”Joo. Totta kai mä olen tehnyt tämän”.

Albumin tuotanto oli niin sanotusti elämistä kädestä suuhun. Valmista biisimateriaalia ei ollut oikeastaan ollenkaan. Jos kaksikolle oli sovittu jokin laulusessio, alkoi biisin työstö vasta edellisenä iltana. Puhelut, joissa Maukonen tilaa seuraavaksi aamuksi ”jotain” luottosanoittajaltaan J. Sarvelta, eivät olleet mitenkään harvinaisia.

– Melkein koko levy meni silleen että Jamo tuo aamulla ennen mimmejä jonkun tekstin ja monesti mulla ei ollut kuin joku biitti. Sitten vedin hatusta jonkun melodian, kun esittelin biisiä heille. Rupesin vaan heittää jotain kauheella pokerilla. Ihan kuin olisin suunnitellut kaiken.

Onneksi myös tytöt osallistuivat biisintekoon ja niitä syntyikin liukuhihnatahdilla. Jopa deadlineen osuttiin.

Taikapeilin kohderyhmäksi oli haarukoitu 13 – 16 -vuotiaat tytöt. Tämä määritteli sanoitusten aiheet. Eli asioita mitä tytöt haluavat kuulla. Mistäs 25 v -kollit voivat sellaista tietää?

– Kun Jamo tiedusteli, että mistä voisi kirjoittaa, neuvoin, että ”Kato seuraava Beverly Hills 92010 -jakso ja kirjoita siitä”. Kun kuunteli sitä albumia, niin joka biisistä löyty joku jakso siitä sarjasta.

Koska elettiin vuotta 1994, olivat tietokoneet suhteellisen alkeellisia – ainakin studiokäyttöön. Niinpä ”Suuri salaisuus” tehtiin nauhalle kuusitoistaraitaisella analoginauhurilla. Ohjelmointi kävi Macintosh Plussalla, ja sekvensserinä palveli Opcoden Vision. Siihen päälle iso kasa syntikoita ja sämplereitä.

 

Vanhojen muisteleminen saa Maukosen vertailemaan mennyttä ja nykypäivää.

– Laulut tehtiin tietysti moniraidalle ja jos oli paljon köörejä vaikka kertsissä, samplasin monasti sen kööripätkän samplerille ja midillä käskin aina kertsin kohdalla playta. Nykyäänhän se on copy pastella pari sekuntia. Mutta silloin sai oikeasti askarrella ja vääntää. Kaikki laulujen editoinnit punch in, punch out…  Nykyään riittää kun fiilis ja time on kohdallaan ja melodynella laulujen skarppaukset. Se oli silloin aika showta ja yhden biisin laulutuotanto melko iso operaatio verrattuna siihen mitä se nykyään on.

Maukonen muistelee tuota aikaa kuitenkin mielellään. Silloin työskentelyssä oli enemmän tekemisen meininkiä. Kun esimerkiksi miksattiin analogitiskillä ilman automaatiota, hanikoiden asennot oli hyvä painaa visusti muistiin, jos halusi tehdä pöydällä jotain muuta kesken miksauksen.

– Usein kirjoittelin kanavalohkoja ylös ruutupaperille, jos oli pakko tehdä jotain miksausta välissä. Kun kaikissa laitteissa ei ollut muistipaikkoja, niin joskus piti syntikoistakin piirtää ylös kaikki filtterit ja muut, että sait about saman soundin. Semmonen sattuma toi myös aika usein kaikenlaisia uusia mahdollisuuksia. Sattumaa ei nykyään enää ole, kun kaikki on muistissa. Silloin miksaukset ei ikinä olleet samanlaisia vaikka piti olla.

– Koska kaikki oli rajallista, varsinkin raidat, niin sehän limitoi sun soitanta- ja sovituskapasiteettia todella paljon. Ny-kyään biisissä voi olla kevyesti kolmesataa raitaa. Pelkästään laulua voi olla sata raitaa. Silloin jos halusi isoja köörejä, piti kikkailla just samplaamalla, mikä ruokkii aika hyvin luovuutta.

Maukonen pohtiikin, että saman meiningin saavuttamiseksi pitäisi tehdä jokin tuotanto niin, että määritellään alussa mitä juttuja tehdään ja kuinka montaa raitaa saa käyttää. Se toisi työskentelyyn erilaista ajattelua.

Taikapeilin debyytti saatiin ulos ja se myi kuin häkä. Oli aika lähteä tien päälle. Maukonen oli mukana Taikapeilin kahdella ensimmäisellä rundilla. Soittimina syntikka ja DAT. Tätä kiinnostavampaa on kuitenkin kuinka hän lavalla pukeutui. Kunhan hän vain saa sen räkätykseltään kuvailtua.

– Pitkävartiset Dr. Martensit ja mustat pyöräilyhortsit. Puvun rotsi, kauluspaita ja lippis. Muksut on niitä kuvia jostain löytänyt ja kyllä ne on hiukan hävenneet.

Maukosen kasvoille nousee hymyntapainen, kun hän muistelee levyn tekoon kuluneita kolmea kuukautta.

– Hauska sessio. Vaikka tehtiin selkeästi kaupallista huttua, niin oli pyrkimys tehdä vähintäänkin yhtä hyvää tavaraa kuin ruotsalaiset. Vaikka biisit tehtiin näennäisen nopeasti, niin kyllä niitä hierottiin. Olen ollut aina sitä mieltä, että jos biisejä alkaa turhaa hieromaan, niin siitä ei tule kuin paskaa. Sovitusta ja miksausta saa hieroa mun mielestä maailman tappiin, mutta biisit tulee jos on tullakseen.

Taikapeilin debyytti myi ilmestymisvuonna tuplaplatinaa, joka tarkoitti 80 000 myytyä albumia. Tähän mennessä albumi on myynyt Musiikkituottajien mukaan 95 715 kappaletta.

Samana vuonna yhtyeelle luovutettiin Vuoden tulokas -Emma.
Maukonen toteaa perään, että ”Tuohon aikaan jos albumi myi 10 000 kappaletta, se oli floppi. Ajat muuttuu”.

Lue osoitteesta www.riffi.fi Kristian Maukosen kommentit, kun hän kuunteli Suuren salaisuuden kappaleita läpi.

 

XL5: Pedon merkki
 (BMG 1996)

Ja taas heräsi Maukosella ajatus. Suomeen on saatava poikabändi! Hän ei ollut kuitenkaan ainoa kuningasidean keksinyt, sillä forssalaiset Miika Eloranta ja Perttu Jaakkola olivat päätyneet samaan johtopäätökseen. Miehet olivat ehtineet jo äänittää joitain demoja, joilla lauloi eräs forssalainen neito, Jonna Tervomaa nimeltään.

Maukonen törmäsi forssalaisiin etsiessään porukkaa bändiinsä. Hän kuvaa kavereiden demoja ”todella huonoiksi”, mutta eräältä demolta löytyi raakile kappaleesta Kaunis peto, jossa saattoi olla jotain.

– Siinä oli joku rumpupätkä ja joku vinkuna josta voisi jotain tehdä. Puretaan se ja tehdään uusiksi.

”Rumpupätkästä” ja ”vinkunasta” tulisi aikoinaan XL5:n suurin hitti, joka laukaisisi miltei Dingo-maniaan verrattavan hysterian – joskaan ei levymyynnin osalta.

Idea oli, mutta tarvittiin artisti. Maukonen kertoo ”nakittaneensa” mukaan ensin Jaken (Jarkko Jokivalli), joka ei osannut laulaa ollenkaan, mutta tanssi hyvin ja jolla oli ”staili hallussa”. Hänen tehtäväkseen tuli huolehtia miltä bändi näyttää. Vain laulajat puuttuivat. Maukonen oli kuullut nurmijärveläisestä hyvästä laulajasta nimeltä Mika Ikonen.

– Mä soitin sille ja esittelin ideani ja pyysin käymään mun luona. Mika oli, että ”Joo, ehkä… Nyt on  kaikkea menossa, mutta voin mä tulla käymään”.

–  ”Koska pääset?”
–  ”Nyt on keikkaa ja maanantaina taas raksalle duuniin, mutta sunnuntai-ilta on vapaa. Tää voi kuulostaa tyhmältä, mutta mites yhdeltä yöllä?”
– ”Okei…”

Ja niin Ikoselle soitettiin pikku pätkä Kaunis peto -biisiä demolta, jota kuunnellessan hän mutisi tyyliin ”Joo, tosi hyvän kuuloinen… mutta täytyy kertoa tässä vaiheessa että Gabi Hakanen EMI:ltä on pyytänyt mua samantyyliseen proggikseen.

Ja alkoi maanittelu, joka ei kylläkään kestänyt kauaa.

– ”Hei, etsä minkää Gabin mukaan lähde, kuuntele nyt tätä biisiä!”, aloitti Maukonen.
– ”No joo, tää on kyllä niin kova, että kyllä mä lähden messiin. Mä soitan Gabille huomenna, että en tule”.

Että sellaista neuvottelua… Nyt läjässä oli neljä jätkää, mutta Maukosella oli vahva pinttymä viiden jäsenen ryhmästä. Hän oli jo aiemmin kysellyt mukaan Petteri ”Pete” Tolosta, joka oli hyvä laulaja, rokkijätkä, mutta tämä oli kieltäytynyt. Maukonen ei antanut periksi, vaan koetti uudestaan.
– ”Ikonen siitä bändistä on myös mukana, kyllähän säkin nyt tuut”. Tolonen ei lähtenyt.

Koska Maukonen ei päässyt eroon päähänpinttymästään, vapaa paikka täytettiin naisella. Aika futuristinen poikabändi.

– Kauniista pedosta on versio, jossa se mimmi laulaa vastineensa sille stoorille. Eihän ne kundit tullut yhtään toimeen sen mimmin kanssa. Luojan kiitos… Siitä otettiin jotain Polaroideja, mutta muuten ei vielä tarjottu sitä mihinkään. Noh, kundit oli mulle silleen, että ”nyt vittu Maukonen, toi muija saa lähteä!”.

Kerroin hänelle, että sut täytyy nyt kenkiä tästä ulos, mutta keksitään sulle jotain muuta. Kokeillaan jotain biisiä…

Tarina ei kerro, miten maailman ainoan poikabändissä olevan naisen ura jatkui. XL5:n ura jatkui kuitenkin niin, että Maukonen soitti vielä kolmannen kerran Toloselle, että ”tuu kuunteleen…” ja kas kummaa, Tolonen tuli ja XL4:stä kasvoi XL5.

Kaunis peto -kappale tehtiin valmiiksi, bändistä otettiin valokuvat ja paketin kanssa marssittiin BMG:lle. Maukonen teki tuohon aikaan yhtiön tuotantopäällikkö Asko Kallosen kanssa paljon töitä.

– Asko ja BMG oli silloin kovassa vedossa, ja on vieläkin. Sitten kun se [kappale] lähti, niin siitä tuli ihan järjetön hysteria. Sormusen Hannu, BMG:n promotyyppi, hommas niille jonkun vaatesponssin Jim & Jillistä. Tehtiin eka video, joka oli ihan äärettömän kornin näkönen. Jätkät oli ilman paitaa jotkut toppatakit päällä vatsalihakset treenattuna. Mä voin kuvitella, että jengi on ollut siihen maailman aikaan ihan karvat pystyssä, että vittu tällasta ei voi tehdä!! Ihmiset oli niin vihasia.

Maukonen oli kasannut pois potkaistun naislaulajan ympärille työttöbändin ja vei ryhmän tutustumaan keikkaelämään.

– Oltiin jossain Evijärvellä ja siellä oli päällä älytön XL5-hysteria. Ajetaan keikkapaikalle, jossa paikallinen testosteronilauma alkoi riehua, että ”perkele, etelän vetelä tulee tänne auto täynnä naisia”. Ja alkoi rusikoida mun autoa. Ne rusikoi sen ihan paskaksi. Oltiin sisällä ja katottiin, kun jätkät hyppii konepellillä ja potkii kylkiä sisään. Ihan uusi auto – varmaan kaksi kuukautta vanha. Sehän meni ympärimaalaukseen. Siellä istuttiin ja odoteltiin, että järkkärit tulee auttaa. Tööttäilin siellä sisällä. Se oli aika huimaa.

Studio jossa albumia tehtiin, sijaitsi Hyvinkään keskustassa erään talon sisäpihalla. Studion ovelta näkyi talon porttikongiin, jossa majaili debyyttisinkun ilmestymisestä kaksi vuotta eteenpäin joka päivä 15 – 20 tyttöä väijymässä, josko kundeja näkyisi. Kerran paikalle jouduttiin jopa soittamaan poliisit, kun yli-innokkaat fanit yrittivät tunkea studioon sisään. Maukonen katsoo kuitenkin parhaaksi lisätä, että fanit olivat todella kilttejä ja uskoivat kun heitä vähän ojensi.

XL5 sai kiittää osaltaan suosiostaan edesmennyttä Jyrki-ohjelmaa, joka otti yhtyeen suunnilleen housebändikseen. XL5:n näkyvyys ohjelmassa oli viikottaista. 

– Joku sieltä tykkäsi siitä, ja sehän sopi ohjelman kohderyhmään. Jyrki tarvitsi sitä polttoaineeksi omaan juttuunsa. Nehän ruokki toinen toisiaan, kun se homma kasvoi kuin lumipallo.

Rokkijätkien käännyttäminen poikabändi-moodiin oli jo temppu sinänsä. Toisaalta he myös tiesivät mihin kelkkaan hyppäsivät. Jälkiviisaana voikin todeta, että päätös oli oikea.

– Kyllähän se on vaatinut niiltä helkkarinmoisen heittäytymisen. Kuitenkin siinä vaiheessa kun ne lähti siihen, niin se päätös on pitänyt tehdä. Ei siinä vaiheessa voinut enää vetäytyä. Vaikea sanoa, mitä ne olisi tehneet, jos toi olisi flopannut.

Maukonen kaivaa esiin esikoislevyn kansikuvan. Oikeanlainen pukeutuminen oli iso osa rokkimiesten muuntautumista poikabändiksi.

– Tää kuva on otettu ennen mitään vaatediilejä. Mikallakin oli pitkä perinteinen hevifleda. Sinne kuvauksiin roudattiin kauheet kasat kledjuja, kun Tolosella ja Ikosella ei ollut mitään tollasia hiphop-vaatteita tai trendikkäitä juttuja. Siellä oli Jaken ja jotain mun vaatteita ja alettiin kasaamaan niitä niiden päälle.

Albumin ykköshitti Kaunis peto laitetaan soimaan. Tuttu woo-oo-huuto kajahtaa ilmoille. Kööri kuulostaa kuin mylvimässä olisi bussillinen ihmisiä. Tämän vaikutelman saavuttamiseksi Maukosella oli aivan oma tekniikka.

– Kun jengissä oli sellasia, jotka ei osannut laulaa ollenkaan kuten Elo, Jake ja minä, niin tehtiin usein ne vireiset pää-äänet Mikan ja Peten kanssa, ja loput – joita me kutsuttiin muuli- tai paskakööreiksi, koko jengillä ilman kuulokkeita. Kunhan joku antaa jonkun biitin siihen. Ihan päin persettä ja sitä ihan järjettömästi. Niitä miksataan sopivassa suhteessa oikeiden äänien kanssa, niin siitä tulee ihan järkyttävän iso.

Tekniikkaa käytetiin muihinkin biiseihin myös sanojen kanssa. Kööreihin haettiin tahallaan paljon vääriä ääniä, joka kasvatti myös stereokuvaa. Lopputuloksena taustalle saatiin ”hoilaava futiskatsomo”.

Biisien teko ei ollut pelkästään Maukosen harteilla, vaan siihen osallistuivat myös Mika, Pete ja Elo, joka otti toisella albumilla myös ohjelmointivastuuta. Tuolla albumilla on biisejä, joihin Maukosen ei ole tarvinnut tehdä juurikaan mitään.

Levyn teko vei kahdesta kolmeen kuukautta ja soundillisesti albumi oli aikamoinen harppaus verrattuna Taikapeilin debyyttiin. Nyt ei Maukosen kasvoilla näy punastuksen merkkejä.

–  Siinä oli kolme vuotta väliä, jonka aikana rakensin uuden studion, pöydän ja tarkkaamon ja sen kuulee. Laitoin paljon rahaa peliin silloin. Silloin ratkaisi millaset releet oli. Piti olla hyvä miksauspöytä. Tämä on tehty PC:llä, Cakewalkilla tai Cubasella. Plugareita ei ollut. Jos laitoit vaikka liidilauluun jonkun kompuran niin piti käydä välillä syömässä, kun se rendas (renderoi) puoli tuntia sitä raitaa.

– Se oli teknologian murrosaikaa ja olen tyytyväinen kun olen elänyt kumpaakin aikaa. Aloittanut täysin analogisesta, joista siirryin ekoihin kovalevytallentimiin. Välissä oli ADATit, johon en lähtenyt, vaan hyppäsin suoraan Rolandille mikä taltioi kovalevylle. Kun sen homman hylkäsin, oli tilalle tullut jo paljon tehokkaammat myllyt, jolloin pystyttiin vetää suoraan tietokoneelle. Samaan aikaa synien ja samplereiden käyttö väheni koko ajan. Silloin päätin, että myyn kaiken raudan veke ja laitan rahan niin nopeaan tietokoneeseen kuin mahdollista ja hommaan plugareita. Olen tyytyväinen, että olen nähnyt kummatkin puolet. Sitä ei junnut tajua, kuinka monimutkaista homma on silloin joskus ollut.

Maukonen arvostaa Pedon merkki -albumia senkin takia, että vaikka levy oli täysin populaarikulttuurin kulutustuotteeksi tehty, niin bändin jäsenet halusivat tehdä sen hyvin.

– Kun Jukka-Poika ja Cheek teki ”Jos sulla on toisen” uudelleen, niin ajattelin että kyllä näidenkin aika on varmaan nyt. Kuka tekee Kauniin pedon uudelleen? Edes sämplää sen woo-ooo-jutun?

Pedon merkki myi ilmestymisvuonna platinaa. Musiikkituottajien mukaan sitä on myyty tähän mennessä 31 436 kappaletta. Yhtye teki comebackin vuonna 2008. Kolmehenkiseksi kutistunut yhtye julkaisi albumin, joka totteli nimeä ”X”.

 

Antti Tuisku: Ensimmäinen (
BMG Finland 2004)

Eletään musiikkibusineksen murrosta. Ensimmäiset ”tv-laulukilpailut”, kuten Popstars ja Idols olivat ilmestyneet. Uusi formaatti esitteli taas uuden tavan nousta pinnalle viihdemaailmassa. Kuka tahansa pystymetsästä voisi osallistua ja nousta koko kansan tietoisuuteen. Eräs tällainen löytyi Rovaniemeltä Siwan kassalta.

– Mä olin ihan koukussa Idolsiin silloin alussa. Kun näin Tuiskun skabassa sanoin vaimolle, että ”Jos toi jätkä ei voita tätä skabaa, koko ohjelmalla ei ole mitään pointtia. Täähän on ihan selvä juttu”.

Ei voittanut Antti Tuisku vaan tuli kolmanneksi. Paria viikkoa aiemmin, kun kisassa oli jäljellä kuusi kisaajaa, soitti Maukonen BMG:n Asko Kalloselle tiedustellakseen, josko hänellä on jotain tekemistä rovaniemeläisen kanssa. Eipä ollut, mutta samaisen yhtiön Kari Hynnisellä olikin. Käytiin seuraavanlainen keskustelu Maukosen ja Hynnisen kesken:

– ”Mikäs ton Tuiskun meininki on? Oletteko tekemässä sille jotain?”.
– ”No joo, eka sinkku on jo valittu”.
– ”Okei, oletko ihan varma siitä biisistä?”
–  ”No, onks sulla jotain?”
– ”Anna mulle 2–3 päivää, niin mä tulen käymään. Minkälainen sen pitäis olla?”.
– ”Jotain Timberlaken ’Cry Me a River’ -tyylistä”.
– ”Okei odota pari päivää, tulen käymään”.
 
Puhelun jälkeen uusi soitto Petri Munckille, Maukosen luottosäveltäjälle, että Tuiskulle on periaatteessa valittu biisi, mutta olisi mahdollisuus päästä siihen väliin.

– ”Tiedätsä sen Timberlaken?”.
–”Joojooo, laita mulle tulee jotain”.

Maukosella oli pelkkä rumpubiitti, jonka hän lähetti Munckille. Biitti palautettiin kitararaidalla ja hyräilyllä höystettynä. Demo ei ollut sinne päinkään, mutta leikkaa ja liimaa -metodilla Maukonen sai kursittua kokoon kuitenkin jonkinlaisen aihion. Vielä tarkistus, että editti oli Munckille ok. Ja olihan se.

Maukonen kasasi tekstin – ja tällä kertaa aihetta ei napattu mistään tv-sarjasta. Materiaali takaisin Munckille, joka lauloi demon ja Maukonen alkoi ohjelmoida kappaleen pohjaa. Tämän jälkeen Petri Munck tuli vielä kerran laulamaan oikean demon. Ja tämä kaikki Hynnisen puhelusta lähtien muutamassa päivässä.

Ja Hynninen piti kuulemastaan. Maukoselle homma oli suoranainen pakkomielle, sillä Tuiskusta ”oli niin vahva fiilis”. Uskoa mieheen löytyi sen verran. Ja sitten studioon.

– Biisi tehtiin mun kymmenen neliön kopissa. Ongelmana oli, että biisin akustinen kitara oli soitettu Munckin rekkariin, mikä oli Tuiskulle väärä, joten sitä piti muuttaa. Laulatin häntä ilman kitaraa, ja sen jälkeen soitin skitan uudelleen, mutten millään saanut sitä groovaamaan samalla tavalla kun siinä demolla.

– Monesti kun demottaa jotain, niin räkättää vaan menemään, eikä kelaa sen enempää. Mun mielestä, oli soitin mikä tahansa, sen pitää groovata. Jos se heiluu johonkin suuntaan, niin se tuo siihen vaan jotain makeeta lisää.

Maukonen yritti soittaa kitarajutun uusiksi ainakin kymmenen kertaa, eikä toiminut millään. Jouduttiin siis käyttämään demoversiota ja virittämään se koneella. Kymmenen vuotta sitten myllyissä ei ollut potkua niin paljoa, että virettä olisi voinut muokata reaaliaikaisesti. Siitä johtuen likissä on hiukkasen nuhainen ja rupinen soundi.

– Sitä oli pakko vähän miksata piiloon, mutta tärkeämpää oli groovaus, kuin mahdollisimman hyvä soundi.

”En halua tietää” -kappale saatiin valmiiksi. Julkaisun jälkeen biisistä nousi kuitenkin hirvittävä haloo. Plagiaattisyytökset Justin Timberlaken ”Cry Me a Riveristä” sinkoilivat Maukosen suuntaan kuin keihäät. Mutta ei hätää, homma oli hallussa.

– Kyllähän me tiedettiin mitä me tehdään. Sitä tehdään mitä tilataan. Eikä me oltu ekaa kertaa biisiä tekemässä, pakkohan se oli kattoa silleen, ettei me jouduta siitä nalkkiin, että kyseessä olis sama biisi. Tottakai se moodi on ihan yks yhteen, mutta jos katot vaikka niiden nuotinnosta, niin eihän niissä ole mitään samaa.

Jopa iltapäivälehdet lähtivät plagiaattisyyttelyyn mukaan. Myös viulisti Pekka Kuusisto julisti jonkun lehden sivuilla asiaa vastaan. ”Miten noin härskisti voidaan tehdä?” Maukonen pysyi myrskyn silmässä tyynenä.

– Mitäs siitä, se oli ihan järkyttävä hitti! Siitä digattiin. Ei se kohu mua kauheasti haitannut. Kun alkoi tulla yhteydenottoja lehdiltä, jotka halusivat kommenttia, soitin Hynniselle, että ”mä en kommentoi tätä mitenkään, sä hoidat kaiken tän”. Se antoi muutaman kommentin lehtiin ja siihen se jäi. Eihän siitä tietenkään ikinä tullut mitään juttua, kun ei se ollut plagiaatti.

Seuraavaksi Kristian Maukonen kaivaa esiin albumin toisen sinkun ”Yritä ymmärtää”.

Kappale oli olemassa paljon ennen Idolsia ja Antti Tuiskun tähteyttä. Se oli tehty 14-vuotiaalle Roni Tran -nimiselle kaverille. Sävellys oli Petri Munckin ja teksti Maukosen.

– Olin törmännyt häneen jossain ja kuullut että hän osaa laulaa. Ajattelin, että rakennan siitä artistin. Neljätoistavuotias eksoottinen kaveri olisi juuri loistava proggis. Biisi oli tehty valmiiksi ja äänenmurros juuri alkamassa. Laulu oli siinä ja siinä. Ehdotin aikalisää, että ”odotetaan kunnes pääset ton pahimman murroksen yli ja otat vähän laulutunteja lisää”.

Innokas jalkapalloilija Roni Tran tuli kuitenkin eräänä päivänä Maukosen kotiin kertomaan, että musa ei ole välttämättä ”se” juttu, kun koulu ja futiskin on päällä. Halu satsata niihin oli suurempi.

– ”Okei. No hard feelings… onnea matkaan”. Vuodet kuluu, biisi meni Tuiskulle ja tuli seuraava Idols. Ja kato, tuttu jätkä tuolla! Roni veti koelaulussa sen Tuiskun biisin, eli biisin joka oli alun perin tehty hänelle ja siitä oli tullut hitti! Loistava konsepti kaiken kaikkiaan.

Roni Tranilta julkaistiinkin Idolsin jälkeen oma albumi, jolle Maukonen tuotti muutaman kappaleen.

Antti Tuiskun albumille hän muistelee tehneensä nelisen kappaletta. Kaikki kappaleet eivät nähtävästi ole ikimuistoisia, sillä skrollatessaan niitä läpi, vastaan tulee ”Ennustus” –  kappale, josta Maukosella ei ole harmainta muistikuvaa. Osa albumin biiseistä taas on kotoisin Ruotsista.

Kuinka yhtenäisiä tuollaisista albumeista saa?

– Eipä niistä saa. Huomasin, että jokainen tuottaja laulattaa eri tavalla. Mä tykkäsin laulattaa huomattavasti paljon alempaa kuin muut. Uudemmilla levyillä Antti laulaa aina ainakin kaksi laatikkoa ylempää kuin mä laulattaisin. Hän selkeästi tykkää laulaa korkeammalta. Mä kuuntelen mikä korkeus sille artistille sopii parhaiten. Mikä mun mielestä kuulostaa miellyttävimmältä. Yleensä pusken sen oman näkemyksen vaikka laulaja kuinka haluaisi laulaa korkeammalta. ”Trust me, se ei tule kuulostamaan hyvältä.”

– Joskus saattaa olla joku sample, minkä takia sitä ei pysty muuttamaan, mutta tällasissa tilausjutuissa pyrin siihen että biisi kuulostaa mahdollisimman hyvältä.

– On äärimmäisen herkullinen tilanne, kun työskennellään täysin tuoreen, vihreän artistin kanssa ennen sitä menestystä. Silloin siitä pääsee tekemään paljon enemmän. Staravaiheessa tuottaja ei pysty vaikuttamaan enää niin paljon artistiin kun  ”Mä tiedän mitä mä teen” -faktori tulee esiin. Ja sen kanssa pitää vain elää.

Wikipedia kertoo, että skandaalinhuuruinen ”En halua tietää” oli Suomen virallisella singlelistalla yhdeksän viikkoa, joista kaksi ensimmäistä kärkipaikalla. Antti Tuiskun debyytti saavutti vuonna 2004 platinarajan ja tähän mennessä se on myynyt Musiikkituottajien tilastojen mukaan 71 163 kappaletta.

•••

Tämä haastattelu on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 2/2016Vastaavia, musiikin tekemiseen uppoutuvia ja sen liepeille kiertyviä haastatteluita julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.

Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden itsellesi esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena. 

Riffin voi ostaa myös digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Riffiä myyvät Lehtipisteet sekä luonnollisestikin kaikki hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 
Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia numeroita myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.


 

29.10.2017
|
Teksti: Misha Koivunen | Kuvat: Samuel Oscar
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy