James LoMenzo – hienosäädettyä basismia

James LoMenzon bassotaidoille on ollut käyttöä useissa kokoonpanoissa, ja ottajia olisi edelleenkin. Pitkien sitoumusten sijasta hän kuitenkin kiertää maailmalla klinikoimassa ja osallistuu irrallisiin projek-teihin. Kolme keikkaa Strandberg Rock Projectin kanssa toivat miehen Suomeenkin.

Ennen Espoon keikkaa ehdimme istua toviksi haastattelupöydän ääreen. Keskustelun aiheeksi valikoitui aluksi LoMenzon bassolinjojen kehittyminen aikojen kuluessa ja esimerkeiksi poimittiin kolme keskeistä bändiä hänen uransa varrelta.

Ensimmäisenä näistä on White Lion, jonka keskitempoisissa popmetallibiiseissä basistin tehtävänä oli pumpata melko simppeleitä bassolinjoja kahdeksasosilla.
– Pitää paikkansa, mutta se oli tyylinä tuolla aikakaudella ja suuntautuminen poppiin metallin mausteilla oli meille tietoinen valinta. Tavoitteenani ei ollut tehdä suurta vaikutusta basistina, LoMenzo muistelee.

– Meillä ei ollut silloin mahdollisuutta kokeilla studiossa erilaisia sovituksia, vaan biisit treenattiin ennen levyttämistä valmiiksi. Äänitin treenejä kasetille ja kotona kuuntelin erityisesti laulumelodiaa ja mietin basson sovittamista siihen. Olen aina pyrkinyt luomaan bassolla kontrapunktia erityisesti laulua vastaan.

– Mutta jos tarkkaan kuuntelee White Lionin levyjä, huomaa pumppausosuuksien olevan kertseissä ja isoissa jaksoissa, ja siirtymävaiheissa tapahtuu muutakin. Esimerkiksi biisin Wait väliosassa kannattaa seurata basson liikettä ja legaton suhdetta rytmiikkaan. Idea tästä oli peräisin idoleiltani – Paul McCartney biisissä Penny Lane, ja myöhemmin John Entwistle – joiden ansiosta olen aina tavoitellut mahdollisimman melodista soittotapaa.

Vuorossa Zakk Wylde & Black Label Society

Lomenzo ystävystyi Zakk Wylden kanssa, kun White Lion oli mukana Ozzyn kiertueella. Pohjaa myöhemmälle yhteistyölle antoi noina aikoina syntynyt trio, joka teki yhden albuminkin nimellä Pride & Glory. Meininki yhteiskiertueella oli inspiroitunutta varsinaisten keikkojen ulkopuolellakin.

– Meillä oli tapana käydä klubeissa ja viedä kitara ja basso illan bändin käsistä, jotta pääsisimme jammailemaan. Jammailumeininki jatkui Pride & Gloryssa ja vaikka meillä oli kappaleitakin, ne usein venyivät pitkiksi vapaamuotoisiksi irrotteluiksi. Minulla oli täysi vapaus omien linjojeni kanssa, koska Zakk halusi vain kuulla mitä seuraavaksi tapahtuisi.

Pride & Gloryn albumi onkin LoMenzon suositus niille, jotka haluavat kuulla hänen soitostaan edustavimman otoksen. Hänen vertauksensa bändistä on: kuin Cream steroideilla!

– Kun monta vuotta myöhemmin liityin Black Label Societyyn, tilanne oli toinen: kahdella alasviritetyllä kitaralla luotiin iso soundi ja pääsin itsekin toteuttamaan haaveeni, joka oli luoda paras mahdollinen matala bassosoundi. Äänitimme albumia Hangover Music Vol. VI ja Zakk pyysi minua tekemään sitä, mitä ennenkin olin tehnyt, mutta nyt bassolle ei ollutkaan samalla lailla tilaa. Silti sain mahtumaan aika mukavasti sekä liikkuvia että avoimia linjoja.

– Seuraava albumi oli Mafia, ja silloin Zakkin näkemys oli melko tiukka ja hän jopa ehdotti rytmisektion soittamista taskuun. Siihen en ollut tottunut, mutta täytyyhän bändin voimaa tukea ja kun biisitkin olivat isoja hymnejä, bassolle tarvittiin melko hitaita tempoja ja rytmisiä sweeppeja.

Ja kolmantena tulee Megadeth

LoMenzon uran näkyvin pesti oli Megadethissa, jossa hän aluksi toteutti kiertueilla bändin jo aiemmin levyttämiä kappaleita.

– Olihan se hieno homma. Tyylini on aina pohjautunut rhythm’n’bluesiin ja heavy rockiin, ja sanoin Dave Mustainelle, etten ehkä olisi Megadethin tyylinen soittaja. En myöskään ollut bändin fani tai tuntenut heidän musiikkiaan muutoin kuin radiokuuntelun perusteella, mutta Dave uskoi minun pärjäävän ja haasteellinen tehtävä kiinnosti.

– Niinpä minun oli opeteltava muistamaan 22 biisiä kolmessa viikossa. Megadethin biisithän usein ovat kahdeksan minuutin eepoksia ja tässä vaiheessa tarkoitus oli, että soittaisin ne juuri kuin levyillä. Viikon kuluttua olin jo puolivälissä, mutta paniikki alkoi hiipiä. Onneksi tajusin ottaa vähän rennommin, minkä jälkeen soitto ja muistaminen alkoivat luistaa.

Tämän jälkeen pääsit mukaan kahdelle Megadethin albumille, United Abominations ja Endgame, joissa bassolinjat ovat jo enemmän omiasi. Kerro muutamien kappaleiden tekemisestä.
– United Abominations oli fantastinen kokemus. Luulin, että Dave olisi tiukka nipottaja, mutta hän olikin hyvin rento. Tällä levyllä on suosikkini kaikista Megadethin kanssa tekemistäni kappaleista, Washington Is Next. Kehitin siihen ihan oman bassokuvioni, josta tuottaja kysyi, aionko todella laittaa levylle kaikki nuo triolit ja harppaukset. Bassolla biisi alkaa rauhallisesti, ja myöhemmin tulee sormilla soitettuja 16-osia sekä oktaaveja, jotka piti tehdä tosi tarkasti.

– Gears of Warista pidän. Se on hidas ja yksinkertainen kappale, jossa on kiva laulumelodia ja avoin sointi. Olin hommannut tilaustyönä tehdyn basson Warwickilta, materiaalina zebrano. He varoittivat, että bassosta tulisi painava, ja niin se olikin. Hyvä soundi, mutta biisi laitettiin purkkiin puolessa tunnissa ja istuen soittaessakin basso painoi kivuliaasti polvea.

– Endgameen tultaessa olin jo asettunut bändiin ja Dave sanoi, että nyt tehtäisiin levy vanhaan brittihevin tyyliin. Niinpä sillä levyllä bassolinjat ovat melko maltillisia. This Day We Fight on kuitenkin jännittävä kappale: kuulin sen vasta edellisenä iltana, se on erittäin nopea ja bassolinjaan kuuluu isoja harppauksia kielien yli, eikä häiriöääniä saa tulla. Biisi äänitettiinkin pala kerrallaan – mikä studiossa tuntuu olevan nykykäytäntö – mutta opin vihdoin soittamaan sen livenä, mistä on videona useita taltiointeja.
Ja näillä se tehdään

Basistinkin äänispektri on laaja. LoMenzolla on ratkaisut kaikkien taajuuksien toistamiseen.
– John Entwistle on sankarini, koska hän osoitti, että basistillakin voi olla soundi. John teki sen Hiwattin vahvistimilla ja minä valitsin Ashdownin BTA:n. Tilasin heiltä kaapin kahdella 15-tuumaisella, koska halusin matalimmat taajuudet kuulumaan mukavasti lavan edessä – itsehän en niitä kuule. Jakosuodinta en halunnut, koska sillä hukkaa matalat keskitaajuudet, juuri ne sormien kieliin osumisesta tulevat äänet, LoMenzo analysoi.

– Basson lähdöt ovat kaikki täysillä, mitä kompensoin efekti-purkeilla sekä ajamalla signaalin Pearcen etuasteeseen, joka minulla on ollut jo 1980-luvulta lähtien. Se on huippuluokan laite, jota Billy Sheehankin käyttää, ja siinä on miksauspöydän ominaisuuksia. Kytken sen Ashdownin nupin toiseen etuasteeseen tehtyyn tuloliitäntään. Käytössä on siis kaksi etuastetta ja Pearcen kanssa efekteinä kompressori, särö satunnaiseen tarpeeseen, wah-wah sekä keltainen MXR Chorus, jonka erikoisuuksina ovat erilliset basso- ja diskanttisäädöt sekä erillinen filtteri, jolla bassotaajuudet voidaan viedä läpi muuttumattomina. Minulle erityisen tärkeä poljin on Aphex Aural Xciter, jonka neljän nupin säädöistä yksi lisää harmonisia ylä-ääniä ja korvaa sellaisia huoneen heijastuksia, jotka digitaalisessa äänityksessä tuppaavat jäämään pois. Näin varmistetaan ylätaajuudet. Saman pedaalin Big Bottom -ominaisuus puolestaan kompressoi alimpia taajuuksia ja voin hakea sillä sopivan kaistan, jota haluan käsitellä. Toimii hienosti, paremmin kuin EQ, kun haen subbasson taajuuden jostain 80–100 Hz:n tienoilta, ja Aphex tasoittaa matalan pään kuin peitto. Aphex on muuten tehnyt älypuhelimillekin sovelluksen, jolla saa kompressiossa hukatut taajuudet takaisin mukaan.

– Black Labelin aikana soitin 4-kielistä bassoa – olen käyttänyt 5-kielistä vain harvoin – mutta koska tarvittiin sen normaalia aluetta matalampia taajuuksia, viritin sen alemmaksi ja lisäkonstiksi otin käyttöön EBS:n oktaaverin, jonka läpi soitan osuuksia ylempää. Minulla oli miksattuna sekä kitarataajuuden signaali että matala basso. Bassoissani on lisäksi usein ollut asennettuna Hipshotin Xtender.

– Ashdownin kanssa olen suunnitellut nimikkopedaalini Hyperdriven, joka minulla on aina matkassa. Minulla oli Alembicin basso, jossa oli liukuva parametrinen EQ sekä kytkin matalan ja korkean keskitaajuuden kohdistamiseksi. Nyt Hyper-drivessa on samoja ominaisuuksia rasiassa, se jäljittelee kahden eri vahvistimen käyttämisen soundia. Q-kytkimen heitän päälle, kun olen löytänyt taajuussäätimestä sopivan kaistan ja ha-luan siihen lisää potkua ja draivia. Mukana on vielä 10 dB:n boosti kytkimen takana, jos muuten ei teho ja särö riitä. Pedaalin voi jopa ajaa suoraan pöytään.

LoMenzon soitto on enimmäkseen perkussiivista sorminäppäilyä Entwistlen tyyliin, ja hänen mielestään oleellista on, kuinka monta mikrosekuntia oikean käden sormet ovat kosketuksissa kieleen. Nopea isku sytyttää harmoniset ylä-äänet soimaan.
– Nykyisin käytän eniten Yamahan bassoja. Minulla on heiltä Billy Sheehan Signature BB, mutta teetin sittemmin oman BB:n ohuemmalla pulttikaulalla, jolla saan aksentit syttymään nopeasti. Jos teen pistokeikkoja, kuten nyt täällä Suomessa, valitsen basson mukaan soitettavan musiikin perusteella.

••• 


Tämä haastattelu on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 2/2013Vastaavia, musiikin tekemiseen uppoutuvia ja sen liepeille kiertyviä haastatteluita julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.

Riffiä myyvät Lehtipisteet sekä luonnollisestikin kaikki hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 
Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.


Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.

29.01.2017
|
Teksti: Timo Koskinen | Kuva: Hannu Huhtamo

Artikkelit / Haastattelut

Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy