Johanna Iivanainen – oma ääni löytyi etsimällä

Johanna Iivanainen oli nuorena niin ujo esiintyjä, että hänet piti pakottaa esiintymislavalle. Sittemmin hänestä on tullut yksi maamme kysytyimmistä laulajista.


Viime vuosina on usein todettu, että tulkintasi laulajana on luonnollista. Mistä luonnollisuus kumpuaa?
– Jokaisella ihmisellä on oma ääni, ja hienoa on se, että jokainen ääni on ainutlaatuinen ja sisältää jo luonnostaan tietynlaisia sävyjä. Toivoisin, että jokainen osaisi arvostaa omaa ääntään. Itselleni oman äänen arvostamisen oppiminen on ollut elämän mittainen matka. Koska minulla on jo pienestä asti ollut halu laulaa, niin olen kiitollinen siitä, että saan laulaa. On ollut kiinnostavaa tutkia, minkälaista ääntä itsestä lähtee. Olen opetellut laulamista paljon matkimalla muita laulajia, ja silloin voi oma ääni jossain vaiheessa kenties kadotakin, mutta jostain äärilaitojen väliltä se sitten löytyy.

Voitko mainita joitakin tärkeimpiä vaikuttajiasi?
– Pienenä ihastuin seitsemän vuotta vanhemman, musiikkia rakastavan veljeni myötä Stray Catsiin (laulaja-kitaristi Brian Setzer), jonka levyjen mukana lauloin. Myös yksi varhaisimmista vaikutteista oli Maarit Hurmerinnan kasetti. Maarit on minulle tosi iso esikuva edelleen. Lisäksi täytyy mainita myös Joni Mitchell, Mary Black ja tietenkin Ella Fitzgerald.

 

Rennompi olo, luontevampi ääni

Aloitit lauluopinnot Oulunkylän Pop & Jazz Konservatoriossa vuonna 1996. Kun viimeksi keskustelimme asiasta vajaat kymmenen vuotta sitten, koulu oli vielä kesken, koska sinulla oli niin paljon töitä. Oletko valmistunut jo?
– En ole. Erosin koulusta, kun tuli niin kova taakka siitä, että en saa opintoja loppuun. Sen jälkeen olen opettanut laulua, mutta opettamisenkin olen lopettanut.

Mikä avuksi, jos on epävarma omien kykyjensä suhteen ja jos oma laulu tuppaa olemaan epävireistä?
– Laulaessa on tärkeää kuunnella omaa kehoa ja hengitystä. Jos keho ja mieli ovat jännittyneet, tällä on vaikutusta ääneen. Mitä rennompi olo, sitä luontevammin ääni lähtee. Tunnetila on siis oleellinen asia. Vireessä laulamista pystyy harjoittelemaan esimerkiksi laulamalla pianon kanssa ja tähtäämällä pianon säveleen. Tällöin olisi pianon tietenkin oltava vireessä. Koska kehon toiminnassa kaikki vaikuttaa kaikkeen, liika jännitys tekee myös vireessä laulamisen vaikeammaksi. Vireen arvioinnissa kuulokuva ratkaisee: jos ääni kuulostaa siltä, että se on vireessä, se on vireessä.

Olet urasi alusta asti työskennellyt paljon jazzin parissa. Mistä tämä innostus syntyi?
– Ollessani Madetojan musiikkilukiossa minulla oli sivu-aineina saksofoni ja rummut. Soitonopettajat olivat hyvin jazz-henkisiä ja antoivat kuunteluvinkkejä. Noihin aikoihin minulla oli myös tapana lainata kirjastosta summanmutikassa levyjä eri aloilta ja kuunnella niitä. Myös sillä tavoin löytyi hyviä juttuja jazzin saralta. Ella Fitzgeraldista tuli tärkeä innoittaja, ja yritin samaistua häneen. Soitin musiikkilukion big bandissa saksofonia, ja jossain vaiheessa lauluani kuulleet ihmiset pakottivat minut lavalle laulamaan jazzia.

 

Musiikki pulppuaa itsestä

Mikä nykyisin työllistää sinua eniten?
– Tällä hetkellä päällimmäisenä on duotoiminta mieheni, kitaristi Mikko Iivanaisen kanssa. Esitämme pääasiassa omia kappaleita. Uusin soololevyni ”Kadotaan uneen” julkaistiin viime vuonna. Tuottajana toimi Edu Kettunen, jonka neuvoista oli paljon apua lyriikkapuolella. Teen koko ajan uusia biisejä, koska olen halunnut keskittyä yhä enemmän omaan musiikkiin. Esiinnyin juuri Kalottijazzeilla yksin pianon kanssa kirkossa. Haen omia äärilaitojani ja etsin haasteita. Hankin muuten juuri oman keikkapianon. Tein sopimuksen Rolandin kassa ja soitan FP7F-mallilla. Toki jatkan myös muita töitä solistina eri kokoonpanoissa. Viime aikoina työllistäjiä ovat olleet muun muassa trio Silence, jossa ovat mukana Olli Ahvenlahti ja Eero Koivistoinen, sekä Antti Sarpila. Sarpilan kokoonpanossa olen ollut mukana yli kymmenen vuotta. Teemme joka vuosi joulukiertueen ja festivaalikeikkoja. Sarpila itse kiertää hyvinkin paljon myös maailmalla.

”Kadotaan uneen” on kaunis laululevy, jossa on sellaista syvyyttä, jota valtavirran musiikista nykyään monesti puuttuu. Miehesi Mikko on jälleen kitaristina, mutta olet tehnyt yhteistyötä hänen kanssaan paljon aiemminkin. Mikon Free Control -yhtyeestä tuli vuosituhannen vaihteessa vapaan jazzin ja improvisaation klassikko, ja olit mukana bändin toisella levyllä ja sen jälkeisillä keikoilla. Mitä nuo kokemukset antoivat?
– Nyt tuli kyllä ikävä Free Controlia, kun mainitsit sen. Kun tapasin Mikon, hän soitti C-kasetilta bändin ensimmäistä tuotosta (kolmen biisin demo), ja se oli kerta kaikkiaan mahtavaa musiikkia. Olin innokas ja utelias oppimaan uutta, ja Mikon kautta löysin enemmän free-puolta, tutustuen muun muas-sa Krakatauhun. Oli kiehtovaa ajautua tutkimaan sitä ympäristöä. Siinä musiikissa on laaja heittäytymisen mahdollisuus – voi kokeilla, kuinka paljon uskaltaa. Free Controlissa vapaus oli toki hallittua. Musiikissa on hienoja melodioita ja paljon sävyjä.

Millaisia haasteita on syntynyt siirtyessäsi tekemään yhä enemmän omaa musiikkia?
– On mukava työskennellä yhdessä muiden muusikoiden kanssa, ja Otto Donnerin, Eero Koivistoisen ja Antti Sarpilan ohjauksessa on ollut hienoa olla. Oman musiikin esittäminen on henkilökohtaisempaa. Minulla on mennyt aikaa siihen, että olen oppinut olemaan itsekin musiikillinen johtaja. Arvon antaminen omille ideoille on vaikeampaa. Tuntuu kuitenkin hienolta, kun pääsee sellaiseen virtaan, että musiikki pulppuaa itsestä.

Vuosien 1997–2008 äänityksiä sisältäneen monipuolisen kokoelmalevysi ”Loisto – The Collection” kohokohta oli demoversio Jimi Hendrixin biisistä Hear My Train A Comin’. Nauhaa ei ole jälkeenpäin paikkailtu, tempoja ei korjailtu, lauluosuuksia ei jälkiäänitetty. Onko vastaavalle aitoudelle tulevaisuudessa enää tilausta, kun niin suuri osa musiikista on Pro Toolsilla ja Autotunella sterilisoitua?
– Toivon, että musiikin tekijöiden seasta löytyy voimakas joukko, joka haluaa tehdä musiikkia luottaen hetken ilmaisuun – ettei yritettäisi tehdä kaikesta liian täydellistä. Toivottavasti aitous ei katoa musiikista koskaan.

 

Jokainen keikka on tärkeä – iso tai pieni

Otit osaa 2011 Euroviisuihin, eikö siellä painoteta visuaalista puolta paljon enemmän kuin oikeaa laulutaitoa?
– Euroviisut oli kokemuksena vallan positiivinen. Oli mielenkiintoista nähdä, miten iso asia se kilpailu on Euroviisu-faneille. Kyllä Euroviisu-kappaleiden joukostakin löytyy helmiä. Vastaanotto karsinnoissa oli myönteinen, ja pääsimme semifinaaliin asti, vaikka koen, että kappaleeni ”Luojani mun” oli muihin verrattuna varsin erilainen ainakin aiheeltaan ja ehkä myös musiikillisesti.

Teit samana vuonna Suomi TV:lle neliosaisen sarjan ”Johanna Iivanainen esittää”, jossa nähtiin vieraina Edu Kettunen, Hanna Pakarinen, Koop Arponen ja Susanna Hietala.

– TV-projekti oli sikäli opettavainen, että se tuli aika lyhyellä varoitusajalla samaan aikaan, kun Euroviisut olivat menossa. Aikataulut olivat tiukat, joten kaikki neljä jaksoa kuvattiin samana päivänä. Suunnittelin jaksojen sisällöt ja kutsuin mukaan vieraita, joiden kanssa lauloin jokaisessa jaksossa myös duettonumeron. Tuollaisia ohjelmia olisi hyvä saada televisioon lisää. Musiikkiohjelmille olisi varmasti tilausta.

Monissa edellä mainituissa projekteissa olet esiintynyt hyvinkin suurille yleisömäärille. Millaista on esiintyä pienemmissä paikoissa? Muistan esimerkiksi Free Control -keikan Seinäjoella hotellin ravintolassa, kun yleisön joukossa oli minun lisäkseni vain kaksi ihmistä. Eikö silloin tehnyt mieli vain pakata kamat ja lähteä kotiin?

– Ei se muusikon työssä niin mene. Jokainen keikka on tärkeä. Itse tykkään pienistä keikkapaikoista. Mitä pienempi paikka, sitä paremmin saa kontaktin yleisöön, jos jännitykseltään vain uskaltaa. Joka tapauksessa jännitän yhtä paljon jokaista esiintymistä, oli sitten vähän tai paljon yleisöä. Keikkoja on kuitenkin ollut niin monenlaisissa olosuhteissa, että onneksi tietää, että aina pärjää.

•••

Tämä haastattelu on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 2/2013Vastaavia, musiikin tekemiseen uppoutuvia ja sen liepeille kiertyviä haastatteluita julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.

Riffiä myyvät Lehtipisteet sekä luonnollisestikin kaikki hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 
Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.


 

Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.

19.02.2017
|
Teksti: Jussi Huolman | Kuva: Maarit Kytöharju
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy