Jouko Harjunpää – bassomies

|
Image

Taiteellista vaan ei teollista muotoilua.

Jouko Harjunpään elämässä on käänteitä riittänyt, on koettu ylämäet ja alamäet, niin rakennusalan yrittäjänä kuin 2000-luvun alussa menestyksellään hämmästyttäneen espoolaisen jalkapallojoukkue FC Hongan osakkaana.

Pohjakosketuksen jälkeen Harjunpää kertoo löytäneensä alan, jolle olisi pitänyt ymmärtää ryhtyä jo paljon varhaisemmassa vaiheessa. Soitinrakennus pihapiirin pienessä verstaassa imaisi mukaansa niin totaalisesti, ”ettei illalla tule uni, kun odottaa jo aamua niin kovasti”.
– Saan joka aamu tössötellä tänne verstaaseen ja miettiä, että minkähänlaisen mä tänään tekisin. Siitä tulee sellainen mieletön intohimo, tää on niin hauskaa, hän kuvailee tuntemuksiaan. Itsestään selvää ei aloittamminen kumminkaan ollut. Soitinrakennukseen tuntui liittyvän niin paljon salatiedon tyyppistä erikoisosaamista, että uskaltautuminen vaati kypsyttelyä.

Tutkimusmatkailija

Liikkeelle Harjunpää kertoo lähteneensä varovaisesti ja nöyränä. Ja sillä päätöksellä, että velkaa ei enää uudessa elämänvaiheessa passaa ottaa, vaan kaikki mitä hankitaan, ostetaan käteisellä. Ensimmäiset puutavaraerät ja työvälineet hän rahoitti keräämällä pulloja.
– Kun lippaassa oli 500 euroa kasassa, mä ajoin Lahteen Hakalan puutavaratukkuun ja ostin lankkua ja pahkoja.

Jossain vaiheessa tuloja alkoi hiljalleen tulla verstaankin puolelta, kun Harjunpää ryhtyi valmistamaan lankkutavarasta erilaisia aihioita tee-se-itse-miehille loppuun työstettäväksi.
Ohessa jäi aikaa tutkia puuta ja työmenetelmiä, rakentaa luvuton määrä koerunkoja sekä prototyyppikauloja eri puista ja eri muotoisina. Erityissuhde pahkoihin on vain vahvistunut, ne kun ovat esteettisesti hyvin motivoivia.
– Mä olen leikannut moneen suuntaan ja jokaisesta on tullut erilaista.

Esimerkkinä Harjunpää esittelee kuusipahkasta vaakavannesahalla leikattua kiekkoa ja puolivalmista bassoa, jossa samanlainen kiekko on jaettu osin soittimen kanneksi ja osin otelaudaksi siten, että syyt muodostavat yhtenäisiä renkaita.
Kuusi tunnetaan verraten pehmeänä puulajina, mutta pahka on kuulemma valmiiksi jo melko kovaa itsessään ja kova lakkaus lujittaa pinnan.
– Jossain asioissa on hyvä mennä visuaalisuus edellä. Tekniset ongelmat sen jälkeen, kuittaa Harjunpää asian.

Kyllä teknisiinkiin seikkoihin on paneuduttu huolella, sen huomaa kun tutkii vaikkapa kaulan kiinnitystä. Harjunpää veistää kaulataskun päädyn ovaaliksi ja seinämät viistoiksi siten, että kolo kapenee pohjaa kohden. Vastakappaleeksi muotoiltu kaula kiilautuu niin tiukasti pakoilleen, että puolivalmista soitinta voi nostella ja mallata syliin, vaikka ainuttakaan ruuvia ei ole vielä sijoillaan. Kaulatasku on myös aina samanlainen, soittimesta riippumatta.
– Mä voin vaihtaa mihin tahansa vehkeeseen minkä tahansa kaulan. Voin testailla eri yhdistelmiä.

Image

Liitostapa tekee kiinnityksestä tavattoman tiukan, mistä on etua resonanssien siirtymiselle. Bonuksena se saattaa kaulaa niin pitkälle lapaa kohden, ettei kaula taivu liittymäkohdasta luokille. Ja kolmas positiivinen seikka on soittimen tasapainotus, sillä Harjunpää suosii varsin pieniä runkoja, joten bassot saattaisivat muuten olla kohtuuttoman kaulapainoisia.
– Mä olen standardisoinut keskiosan: kaulan kiinnityksen, mikkien paikat ja tallan paikan – ne tulee aina samalla tavalla. Mutta muu muoto voi olla mitä tahansa, se on mun valtti!

 

Image

 

Tyvestä puuhun

Takana on viisi vuotta verstaselämää, mutta edelleen mies kuvailee itseään noviisiksi, joka yhä opettelee uutta joka päivä. Siinä missä valtaosa nykyisistä soitinrakentajista on opiskellut Ikaalisista ammattitaitonsa perusteet, Harjunpää on täysin itseoppinut. Toki puutyöt olivat entuudestaan tuttua puuhaa, mutta suuren avun on tuonut internet, joka tarjoaa tekstitiedon ohessa valtavan määrän videoita. Niitä Harjunpää kertoo katselleensa ihan omalla tavallaan.
– En mä sitä jätkää kato, vaan sen pajan ympärystää. Mitä työkaluja siellä näkyy ja miten se on järjestäny ne, tai onko ylipäätänsä työkaluja ollenkaan… On myös semmosia, jotka tekee autotallissa: siellä on taustalla polkupyörää, autonrengasta, eikä työkaluja missään. Ei ole höylää, vannesahaa, ei mitään… Miten se tekee sen?

– Ja sitten nää jenkit, kun ne voi puhua puoli tuntia ja siinä on yksi ruuvi vasta ruuvattu. Se on pitkästyttävää. Sieltä voi katsoa jonkun toimintatavan, että toi on alkeellista, tota ei ole kehitetty riittävästi, tota voisi kehittää eteenpäin… Mutta sitten jotkut on taas aivan nerokkaita, niistä oppii mielettömästi.

Kotimaisiin tekijöihin Harjunpää on tutustunut hiljalleen, yhteys muihin soitinrakentajiin on solmiutunut luontevasti
– Urheilubisneksen jälkeen on ollu hieno tulla musiikkiväen kanssa tekemisiin. Miten sydämellisiä ihmisiä. En ole enää huippu-urheilun kannattaja. Kyllä se on musiikki, kulttuuri, taiteet, käsillä tekeminen…

Harjunpään esikuva on pitkään ollut Michael Tobias, jonka rakentaman basson hän osti jo omina aktiivisina soittovuosinaan 80-luvulla. Ihailun syvyyttä kuvastaa, että oman pojan nimeksikin valikoitui Topias. Nuoruusvuosien huippubassokin on edelleen tallella ja palvelee myös mittatikkuna, josta löytyvät vaikkapa kaulan ihannemitat ja -muodot. Myös aktiivielektroniikan ja laatuosien käyttö juontuvat siitä.
– Mun bassoissa on Artesoundin mikit aktiivielektroniikalla, Hipshotin virittimet ja tallat. Kalliita osia. Halpoja komponentteja ei kannata käyttää…

Kotimainen puu etusijalla

Vaikka verstaalta löytyykin ziricotea, pähkinää sekä muita tuttuja ja osin eksoottisia soitinpuita, on suurin paino kuitenkin kotimaisilla puulajeilla.
– Suomalainen puu materiaalina… loimukoivu, visakoivu, ne on aivan loistavia. Oikein suomalaisuuden perikuvia, Kalevalaa, Sampoa, Lappia, erämaata, tuhansia järviä…

Image

Eikä hankinta ole aina niin hankalaakaan. Veistämistä vielä odottavaa rubiinipihlajaa löytyi kotikylältä vahingossa, kun Harjunpää osui kulkemaan erään tontin ohi juuri puunkaadon hetkellä. Jätelavalle tuomitut rungot raijattiinkin verstaalle ja näkemästään innostunut puunkaataja toi verstaalle myöhemmin vielä mökkirannastaan kaadettua ja lankuiksi sahattua tervaleppää – loimukuvioista, kuinkas muuten.
Loimupuiden ohessa visakoivusta saa luonnon itse kuvioimaa koristepintaa, vaikka puoliakustisen rungon kaikuaukkojen peitteeksi ”pitsikuviota”. Rajana on mielikuvitus, raaka-aine myötää kyllä.
– Puusta voi tehdä ihan mitä tahansa, se on niin mieletön materiaali, hehkuttaa Harjunpää, ja nostaa ”jätearvontalaatikosta” näytille erilaisista jämäpaloista veistämiään trapetsikieltenpitimiä, talloja sun muita pikkuosia.

Uusin hankinta on minisorvi, jolla saa työstettyä jäännöspalikoista säätimen nuppeja. Omaa designia ja kuhunkin soittimeen juuri sille passaavaa puuta.
– Puu ohjaa ite itseään. Monta kertaa on mystinen tai pelottava olo, että kun sä olet ajatellut tekeväsi jotain, niin huomaat, että se puu onkin ohjannut sua tekemään ihan jotain muuta. Kun lähtee muotoilemaan ja ajattelee, että mä teen samanlaisen kitaran kun tuossa vieressä on, niin se ei näytäkään ehkä ollenkaan hyvältä siinä muodossa. Sitten sitä alkaa muotoilemaan lisää. En mä mikään puunhalaaja ole, mutta kyllä mä joskus sille verstaalla juttelen, että eikö se vois vähän antaa myöten tuossa…

Tuloksena on uniikki soitin, joka kerta.
– Jos laittaa mun bodeja vaikka päällekkäin, niin mikään ei ole ihan saman kokoinen tai muotoinen. Ne on todellakin hand made. Mutta niinkuin sanoin, niin niissä on kaikki ne perusasiat standardisoitu, kuvailee Harjunpää ja koppaa käteensä pätkän raakalankkua, merkkaa siihen kaulan istutuksen, mikkien paikat, tallan kohdan ja alkaa sitten hahmotella rungon mahdollista muotoa kynällä suoraan lankun pintaan
– Se mun piirustuslauta on tässä. Mä istun usein lankun ääressä ja piirtelen, että millainen se vois olla. Ja kun mä lähden leikkaamaan sitä, niin mä leikkaan vielä vähän reiluksi, että jää varaa.

Kyseessä taitaakin olla enemmän taiteellinen kuin teollinen tuotanto.
– On tää niin mielenkiintoinen maailma, nyt mä olen omalla alalla, toteaa Harjunpää juttutuokiomme päätteeksi, ja täydentää perään:
– Vaikka mä en myis yhtään soitinta, niin tätä mä tekisin.

•••

Tämä haastattelu on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 5/2016 osana "Aamukahvilla" -juttusarjaa, jossa päätoimittaja vierailee milloin kenenkin luona tutustumassa tekijään ja hänen edustamaansa alaan. 

Vastaavia, musiikin tekemiseen uppoutuvia ja sen liepeille kiertyviä haastatteluita julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.

Riffiä myyvät Lehtipisteet sekä luonnollisestikin kaikki hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 
Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.


Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.