Juha Björninen – laulavuus ja lämpö ovat lead-hommissa A ja O

Kitaroita, mielipiteitä, tarinoita soittimien takaa. Suomalaiset kitaristit esittelevät itselleen tärkeitä instrumentteja, ”elämänsä kitaroita”. Kertojana on tällä kertaa Juha Björninen.

Suomen eniten levyttäneisiin muusikoihin kuuluva Juha Björninen on yhä aktiivinen. Pari vuotta sitten kotikaupunkiinsa Kotkaan muuttaneelle kitaristille myönnettiin elokuussa 2015 taiteilijaeläke, mutta työ tuo säännöllisesti Helsinkiin. Tapasimme Poptorin studiolla Malmilla, missä hän aloitti sessiota äänittäjä Petri Kokon kanssa.

Satunnaisten studiotöiden ohella Björninen keikkailee aktiivisesti. Jarmo Hynninen on ollut mieluisa soittokaveri, jopa niin, että ”usein duo-keikoilla me vaan unohdutaan soittamaan.” Myös Ville Nurmi, Marko Karhu ja Lauri Yrjölä ovat niitä kitaristeja, joiden kanssa soittaminen on nyt erityistä ”plussaa”. 

Tuigu-yhtye puolestaan jatkaa alkuperäisen Piirpauken perinnettä Björnisen sävellyksillä, ja Etelä-Amerikan musiikkiin erikoistunut Punainen Lankakin on aktivoitunut.

Koska studiosessiot olivat pitkään Björnisen päätoiminen leipäpuu, hän on käyttänyt työssään paljon erilaisia kitaroita. Riffin haastattelua varten hän otti mukaan niistä läheisimpiä.

 

Fender Telecaster vuodelta 1992

– Sain valkoisen Telen ja Fender Bandmaster -vahvistimen heti kun olin täyttänyt 16 vuotta. Olin studiossakin jo silloin jostain kummallisesta syystä. Tämän hankin tavallaan nostalgiasta tuohon ensimmäiseen Teleen. Myöhemmin piti myös soittaa jotain kantrihenkisiä twängi-raitoja esimerkiksi Kari Tapion Myrskyn Jälkeen -levylle. Minulle valikoitiin rypäs Telejä, ja sitten valitsin parhaiten soivan. Jokaisen kitarani olen valinnut vain sen perusteella miten se soi akustisesti sylissä. Minulle ei ole virkaa kitaroille joista soivuus puuttuu: äänen pitää jäädä soimaan todella pitkäksi ajaksi, samoin kuin yläkerrannaiset. Se tuottaa iloa.

– Tele on siitä kiva, että se pysyy hyvin vireessä, ja on soittimena sellainen joka paikan työkalu. Tällä pystyy soittamaan jazziakin kaulamikillä, mutta varsinaisesti Tele on country-, rock’n’roll- ja soul-kitara. Tähän on vaihdettu vain Seymour Duncanin stack-mikki, koska se on hiljainen. Pidän Telecasterin yksinkertaisesta ulkonäöstä, näkemästään nauttii saman tien. Tässä Leo Fender osui oikeaan heti kerralla.

 

Gibson Les Paul, hankittu vuonna 1994

– Olin etsiskellyt hyvää Les Paulia, ja sitten Kitarapajasta soitettiin, että nyt olisi todella hyvin soiva yksilö. Tämä on alunperin vanha kitara, jonka kulumia on pikkuisen paikattu maalilla. Tämän kitaran paksu ja pyöreä kaula on mieleeni. Mikrofonit ovat alkuperäiset, ja ilmeisesti PAF:it eli eivät kovin suuritehoiset. Tähän olen sataprosenttisen tyytyäinen..

Les Paul on ollut mukana vain studiossa ja kuulemma maksanut itsensä takaisin.
– Keikoille en raaski tätä ottaa, sillä en halua tähän kolhuja tai muuta, mikä ehkä vaikuttaisi soundiin. Kitara on kyllä käynyt ulkomailla paljon, tein tällä esimerkiksi soololevyäni New Yorkissa; siellä oli muilla studioilla soittajia, jotka tykkäsivät kitarasta myös. Se laulavuus ja lämpö mikä tässä on, ne ovat melodia- ja lead-homman kaikkein mieluisin vaihtoehto.

 

Ruokangas V.S.O.P vuodelta 2000

– Tämä on aika alkupäätä Ruokankaan Juhan soittimista: meillä oli yhteisiä tuttuja, jotka suositteli tutustumista. Näissä on erityisesti sellainen hyvä puoli, että ne pysyvät kammen kanssa vireessä. Ruokangas on saanut joitain ongelmakohtia vähenemään muutenkin, esimerkiksi tuo volume-potikka on edelleen aika lähellä, mutta sen kanssa on ihan erilaista soittaa kuin Stratossa. Vireessä pysymisen ohella Juha on edistänyt duurisointujen terssien vireisyyttä: tässä ei ole viritysongelmia ollenkaan. Kaulan malli on Fenderin SRV Stratostani hieman laihdutettu versio, ja tämä on muutenkin köykäinen ja mukava.

– Sointi on aukinainen ja sitä soivuutta löytyy. Tässä myös on paras surf-soundi omista kitaroistani: tallamikrofonin puolipuhdas soundi on mitä mainioin. Myös fuusiosoitossa V.S.O.P on osoittautunut hyväksi. Keskellä ja edessä on Kinmanin mikit, ja niiden valinnassa ratkaisi tietokoneympäristö. Studiossa kun soitttaa tietokoneen lähellä, on yläpirinä osan aikaa ongelma. Nämä ovat hiljaiset.

 

Larrivée D-malli

– Minulla oli eräs amerikkalaisvalmisteinen kitara, johon kypsyin studiossa, että eikö tähän hintaan osata tehdä vireeseen menevää soitinta? Hain tämän tilalle ja viritysongelmat poistuivat kuin taikaiskusta. Halusin kuitenkin samanlaisen soundin, joten pohja ja sivut ovat ruusupuuta. Minulla on myös pienempi Larrivée, jota olen soittanut tosi paljon. Sillä sävellän, ja sanoisinkin, että se miltä kitara tuntuu sohvalla soittaessa, ratkaisee itseasiassa todella paljon.

– Tässä on nyt Elixirin kielet, jotka ovat olleet kauan. Runsas ylärekisteri on se mitä teräskielisestä tarvitsee äänittäessä oikeastaan koko ajan, samoin sitä, että soinnun yläkerrannaiset soivat pitkään. Tätä hyvin vähän ekvalisoidaan koskaan, itse säädän vähän kitaran asentoa suhteessa mikrofoniin, jotta saan jyminää pois.

– Akustinen kitara on ollut osa suomalaista levyntekometodia. Nautin akustisten komppiraitojen soittamisesta todella paljon, ja olen aina kuunnellut niitä paljon ihan Beatlesista lähtien. Usein olen soittanut levyn biiseihin kahdella eri kitaralla stereokuvassa ristiin. Arian ruusupuisella Paul Brett -mallilla soitin satoja raitoja, ja Maikkarin studiossa minulla oli 12-kielinen Yamaha, jota käytin 13 vuotta vaihtamatta kieliä, vain g-tuplakieli meni kerran poikki. Sillä on soitettu monelle hitille.

 

Nailonkielinen Aria

– Nailonkielinen kitara on ollut tärkeä iskelmäsessioissa: Arialla olen soittanut introja, välisoittoja ja komppeja kaikenlaisiin juttuihin. Soitan yleensä kovalla plektralla ihan läheltä tallaa, jotta saan vähän flamencomaisen soundin. Tämä on ollut esimerkiksi Kassu Halosen tuottamilla Kirkan levyillä.

– Sähkökitaran kaulasta nailonkieliseen hyppääminen ei ole koskaan mikään tosta vaan -juttu, se vaatii aina vähän työtä. Ilkka Niemeläisen kanssa juttelin, että hybridinailonkielinen ohuemmalla kaulalla on sointujuttuihin parempi – joissain sointuotteissa kun on pakko käyttää peukaloa. On tämä siis tietyllä tavalla vähän kömpelö. Mutta kun sen soundin kuulee luureista, se palkitsee. Varmasti parempiakin malleja löytyy paljon, mutta tällä alalla kun joku asia toimii, silloin ei kannata muuttaa mitään: säästyy aikaa.

 

Studio ja live ovat eri tilanteita

Juha Björnisen varhaiset vaikuttajat ovat blues ja fuusiomusiikki. Vaikka nuoruusvuosien kitara oli Telecaster, soolo-soundin ihanne hänelle oli jo varhain Gibson Les Paulin laulava särö.

– Helsingissä ensimmäiset työnantajani olivat Piirpauke ja  Jukka Gustavsonin bändi Kansallisoopperassa, ja niissä soitin Gibsonia. Piirpauken kanssa minulla oli kolmemikkinen Les Paul, mitä on todella ikävä. Jossain vaiheessa oli kolme gold-topiakin, mutta ei koskaan TV-keikoilla. 1990-luvulla Stratocasterin puhdas komppisoundi ja heleys tuli todella suosituksi. Keikat soitan nykyään taas  humbucker-kitaralla melkein pääsääntöisesti. Toisaalta vaihtelu virkistää, ja mukavinta olisi ottaa keikalle humbucker-kitara sekä Tele tai Strato.

Björninen tykkää venytellä kieliä. Sen vuoksi hän haluaa kitaroihinsa isot nauhat ja niin korkeat kuin mahdollista.

–Taivutan nuotteja paljon, ja nauhojen korkeus tekee soittamisesta rennompaa. Toki matalilla nauhoilla voi soittaa, mutta silloin joutuu olemaan vähän huolellisempi kaikessa tekemisessään.

– Soitin ennen myös niin paksuilla ja pyöreillä kauloilla kuin mahdollista. Mutta minulla on ollut välillä urheilusta tulleita rasitusvammoja, joiden vuoksi olen tiettyinä aikoina käyttänyt ohuempikaulaisia kitaroita, ranne pääsee vähemmällä työllä. Viime keväänä ja kesänä soitin niin paljon, että tuli ensimmäistä kertaa elämässä peukalosta ranteeseen ulottuva tulehdus: silloin harjoittelin vain kotona toisella kädellä.

Myös kielten paksuus on joskus vaihdellut. Juha Björniselle live ja studio ovat kaksi erilaista tilannetta, ja se voi yllättäen vaikuttaa myös tähän seikkaan.

– Live-soitto on energistä ja silloin ollaan seisoma-asennossa. Esimerkiksi SRV-Stratocasterissani käytin 011-kieliä kun kävin vuosina ’96–97 soittamassa bluesia Cantina Westin jenkkibändien kanssa. Mutta studiotyö on usein tietokoneen edessä istumista, mikä on fyysisesti passiivisempaa, joten yleensä käytän 010-kieliä. Ehkä laitan Telecasteriin jossain vaiheessa 011-setin, jos alan treenata jotain uusia kantri-venytyksiä. Hynnisen Jarmo, joka on loistava muusikko, on käyttänyt välillä 009-kieliä ja sanoo, että kyllä sen kanssa pystyy elämään, Juha toteaa.
 

Lue myös tämän printtiartikkelin jatkoksi aikoinaan julkaistu nettispesiaali Björnisen SRV-Stratosta.

•••

Tämä Timo Östmanin toimittama ja Tommi Posan kuvittama artikkeli on ilmestynyt alunperin Riffin printtinumerossa 6/2015

Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden itsellesi esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena. 

Riffin voi ostaa myös digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Riffiä myyvät Lehtipisteet sekä luonnollisestikin kaikki hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 
Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia numeroita myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.


Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.

 
12.11.2017
|
Timo Östman
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy