Steve James – yhden miehen taidetta

1960-luvulla bluesista alkoi tulla enenevässä määrin valkoisten soittamaa musiikkia. Tuolloin aloitti muusikkona myös Steve James, jonka lauluissa sujuva sormipikkaus ja Deltan perinteestä kasvanut persoonallinen slide-tyyli yhdistyvät kokonaisvaltaisella tavalla.


Slide-soiton perinnettä siirrettiin sukupolvelta toiselle, erilaisessa kulttuurissa varttuneilta vanhoilta mustilta soittajilta nuorille valkoisille.

– Se on amerikkalainen kulttuuri-ilmiö ihan siinä missä esimerkiksi 1930-luvun lama-aika tai torpparisysteemi, tokaisee Steve James, kun juttelemme Kaisaniemen Cumuluksessa ennen hänen lokakuista keikkaansa Juttutuvan GhettoBlues-klubilla.

Vuonna 1950 New Yorkissa syntynyt Steve James kuului siis itsekin tuohon joukkoon nuoria valkoisia kitaristeja, jotka halusivat oppia soittamaan Muddy Watersin ja kumppaneiden tavoin.

– Soitin slidea jo aivan alusta saakka. Aloitin 12-vuotiaana ja muutaman vuoden päästä osasin peruskuviot, koska tiesin miltä tämän musiikin tulee kuulostaa. Meillähän oli kotona Leadbellyn sun muiden levyjä. 1960-luku oli myös modernin rockin syntyaikaa, ja New Yorkin ympäristössä pystyi kuulemaan paljon roots-musiikkia. Jo ihan nuorena tulikin nähtyä Lovin’ Spoonful, Rascals ja (Mountainin) Leslie West, samoin kuin Mississippi John Hurt, Muddy Waters tai Bukka White. Reverend Gary Davis sekä Sonny Terry ja Brownie McGhee taas asuivat siellä. Kuulin silloin jopa Stanley Brothersia soittamassa vain vähän tätä huonetta isommassa paikassa. 

 

Eniten Steve käyttää pullonkaulasta käsintehtyä lasiputkea, mutta tällä slidella soitto tulee lähes kirjaimellisesti 
tykin suusta 
– se on nimittäin tehty Teksasin tyyliin aseen piipusta!

 

 

Olet sanonut, että tuolloin 1960-luvulla jokaisen kitaristin tuli osata sormipikata?
– Kyllä, tietyissä piireissä, Steve tarkentaa: Itse kuuluin siihen pieneen vanhasta bluesista ja folkista kiinnostuneiden joukkoon, ja heistä jokainen osasi. Esimerkiksi Mississippi John Hurtin musiikkia on aina digannut vain pieni joukko, joskin tänä päivänä toki isompi, koska ihmisiä on enemmän.

 

Tennesseestä Teksasiin

Varsinaiset mentorinsa James löysi muutettuaan vuonna 1975 Tennesseen osavaltion Memphisiin, jossa elätti itseään musiikin ohella huonekalukorjaajana, baarimikkona ja radio-ohjelman juontajana. Memphisissä Steve tutustui blueslegenda Furry Lewisiin, jonka keikoilla hän sai toimia säestäjänä. Hommaan kuului myös yli 80-vuotiaan ja proteesijalkaisen bluesveteraanin lavalle ja sieltä pois auttaminen. Toinen henkilökohtaisesti oppia jakanut soittaja oli niin ikään Tennesseessä asunut ja enemmän countryn saralla vaikuttanut fingerstyle-kitaristi Sam McGee.

Steve James alkoi esiintyä näihin aikoihin myös soolona ja muutti Teksasiin vuonna 1977. Ensialbumi ”Two Track Mind” ilmestyi vuonna 1993 ja se oli toteutettu lähinnä ”kitara ja mies” -periaatteella. Vuotta myöhemmin ilmestynyt ”American Primitive” tehtiin taas jug-band-henkisesti, ja mukana oli esimerkiksi huuliharpisti Gary Primich. Vuonna 1996 julkaistulla jatko-albumilla ”Art and Grit” vierailevat muiden muassa steelkitaristi Cindy Cashdollar ja National-soittaja Bob Brozman. Vuonna 2000 ilmestyi ”Boom Chang”, jolla mukana oli esimerkiksi Alvin Youngblood Hart.

Steve Jamesin levyt ovat aina sisältäneet paljon hänen omia laulujaan, ja niitä kuullaan myös viimeisimmällä ”Short Blue Stories” -levyllä (2008). Hän korostaakin esittävänsä ensisijaisesti omia kappaleita ja sovituksia, vaikka perinteestä ammentaakin. Kitaransoitto on myös luomistyön kannalta keskiössä.

– Kyllä, ja musiikki syntyy aina ensin sanoitusta. Yleensä laulu lähtee soitannollisesta ideasta tai motiivista, jossa on joku tietty tunnelma. Sanoituksen kirjoitan vasta sitten kun sitä tarvitaan eli yleensä juuri ennen levytystä. Teksteissä tärkeintä on sanojen istuminen laulun rytmiin, ei välttämättä se, mitä sanoja käytetään. Monet hienot kappaleethan perustuvat paljolti saman rivin jatkuvaan toistoon. Siitä tulee sitten hieno laulu rytmin kautta, sanoo Steve, jonka kieli lauluissa on kuitenkin rikasta ja joka myöntää myös lukevansa kirjallisuutta aina Samuel Clemensistä (Mark Twain) Roberto Bolanoon ja Amos Tutuolaan.

Paitsi laulunkirjoituksessa, Steve korostaa rytmiikan merkitystä myös kitaransoitossa.
– Usein kitaransoittoa tavataan lähestyä vain lineaarisesti sävelten kautta, mutta hieman liioitellen voisi sanoa, että nuoteilla ei ole niin väliä kunhan soittaa rytmissä. Parhaat musiikilliset ideathan ovat usein syntyneet siten, että hyvän grooven keskellä tapahtuu sävelvirhe, joka kuulostaa hyvältä, Steve arvelee.


Oma ote slide-kitaraan

Steve Jamesin soiton leimallisin piirre on hänen slide-tekniikkansa. Se on yhdistelmä liu’utettuja ja sormitettuja säveliä, mikä tekee nopeista fraaseista hyvin monimutkaisen kuuloisia. Steve kertoo tekniikan syntyneen aikoinaan slide-soiton perusasioita omaksuessa.

– Olen alunperin täysin itseoppinut, enkä silloin tiennyt, mikä olisi ”oikea” tapa soittaa kitaraa. Koska nopeiden slide-kuljetuksien soittaminen Tampa Redin ja Blind Willie Johnsonin tyyliin ei alkuvaiheessa oikein onnistunut, päätin ”fuskata” laittamalla sormitettuja ääniä väliin. Siitä syntyi ”Steve James -likki”, joka on minun palvelukseni länsimaiselle kulttuurille, Steve nauraa.

 

Yllä näyte Steve Jamesin tyylistä yksinkertaisimmillaan.

 

Steven tekniikassa fraasin aloittava ja lopettava sävel soitetaan yleensä putkella, välissä olevat taas sormittaen. Näin hän pyrkii tekemään nopeista asemanvaihdoksista puhtaampia ja samalla välttämään kaikkein kliseisempiä fraaseja.

– Aseman vaihtaminen slide-putkella on hankalaa, koska siitä seuraa aina hieman ylimääräisiä otelautaääniä ja kielten kahinaa. Usein slide-soittajat päätyvätkin soittamaan likkejä yhdessä asemassa. Ne ovat hienoja juttuja, mutta aikamoisia kliseitä, toteaa Steve.

Soitat nyt näköjään avoimella D-virityksellä. Onko se sinun perusvirityksesi?
– No joo, viritykset ovat juuri tämä ”Vestapol” eli avoin D (D/A/D/F#/A/D) sekä ”Spanish” eli avoin G (D/G/D/G/B/D). Mutta lisäksi käytän myös joitain mollivirityksiä sekä ihan normivirettä ja drop D -muunnosta, sillä en tietenkään koko ajan soita slide-tekniikalla.

Erilaisten kitaraviritysten ymmärtämisessä ja kliseistä irtautumisessa Steve kertoo saaneensa apua 5-kielisen banjon soitosta, jota hän harrastaa kotona.
– Banjon kautta mukaan tulevat modaaliset viritykset (eli viritykset, jotka eivät ole selkeästi duureja tai molleja), ja ne tuulettavat aivoja perinteisestä kitara-ajattelusta. Noin yleisesti avointen viritysten ymmärtämisessä on kysymys intervallien tunnistamisesta; siitä, että tietää millä kielellä esimerkiksi terssi soi ja osaa soittaa melodiaäänet ja intervallit eri sointusävelten väliltä. Sointusävelten paikat hahmottamalla pystyy sitten ymmärtämään, miten vaikkapa vähennetyn soinnun voi soittaa avoimessa virityksessä.

Banjon soittaminen on tuonut uutta näkökulmaa myös oikean käden tekniikkaan.
– Olen treenannut vanhalla clawhammer-tyylillä eli rystyotteella. Fingerstyle-kitaraa soitettaessahan peukalon rooli on pitää yllä bassokulkua. Sen sijaan tuossa banjotyylissä peukalolla soitetaankin heikkoja iskunosia eli tavallaan juuri päinvastoin.

Soitat myös mandoliinia keikoilla ja levyilläsi. Koetko, että se olisi vaikuttanut jollain tapaa kitaransoittoosi?
– Vaikea sanoa. Ehkä, koska kitara viritetään usein lähinnä kvartteihin ja mandoliini taas kvintteihin ja ne taas ovat käänteisintervalleja. Asioita tulee ehkä tehtyä ylösalaisin tuota kautta.

Steven oppeja soittamiseen on mahdollista saada useista kitara- ja mandoliinioppaista. Myös Suomessa hän piti work-shopin Metropolian opiskelijoille.
– Itse olen aina ihaillut soittajia, jotka ovat osanneet välittää tietoa käyttämistään tekniikoista ja ideoista. Musiikin ei pitäisi olla mikään suuri salaisuus, vaan sitä pitäisi voida jakaa, Steve toteaa filosofiastaan.

Englantilainen fingerstyle-maestro Martin Simpson on sanonut olevansa etuoikeutettu saadessaan myös opettaa, koska silloin hän joutuu todella miettimään sitä, mitä instrumentillaan tekee. Ajatteletko itsekin noin?
– Kyllähän musiikillisten ideoiden ilmaiseminen ymmärrettävästi toisille ihmisille toki auttaa ymmärtämään niitä itsekin selkeämmin, Steve kiteyttää.

 


Raketti moneen lähtöön

Steve Jamesilla on läheinen suhde kahden kitaravalmistajan, Collingsin ja National Reso-Phonicin kanssa. Viimeisellä Euroopan kiertueella työjuhtana oli Nationalin Reso Rocket.

– Kitaran laminoitu koppa kestää kovaakin käsittelyä, joten sen voi huoletta viskata lentokoneen ruumaan, toisin kuin Collingsin akustiset kitarani. Siinä on myös magneettimikrofoni, jonka kautta soitin kuulostaa hieman Fenderin Esquirelta. Tuo mikrofoni on käytännöllinen, jos minua pyydetään festivaaleilla jammailemaan jonkun bändin kanssa. Tavallista resonaattorikitarasoundia varten mikitän kitaran keikallakin aina kennon edestä. Virityskoneisto on loistava ja maksaa enemmän kuin monet kitarat, mutta toisaalta virityksen vaihtaminen onnistuu yhden huonon vitsin aikana, Steve kertoo.

Reso Rocketin ykkösominaisuus on sen monipuolisuus, sillä kun hoituvat keikoilla hyvin sekä slidepuoli että tavallisen kitaran hommat:

– Soundi ei ole sliden kanssa aivan sama kuin vuoden 1931 Style 1 Triconessani, eikä siinä ole myöskään ihan sitä akustisen kitaran luonnetta kuin omistamissani Collingsin C10- tai Gibsonin J45 (ja L00)-kitaroissa. Reso Rocket taipuu kuitenkin suhteellisen hyvin jokaiseen hommaan, eikä useampien kitaroiden kuljettaminen olisi mahdollista, koska matkustan yksin.

Mandoliini kuitenkin vielä mahtuu mukaan tähän yhden miehen karavaaniin. Sekin on Nationalin resonaattorimalli (RM-1), jossa kenno on istutettu pähkinäpuusta koverrettuun runkoon.

– Sen pystyy kuljettamaan lentokoneen matkustamossa käsimatkatavarana. Kotelossa kulkevat myös kuitit keikoistani, joten tämä se on varsinainen raharenki, Steve toteaa.

 

•••

Tämä haastattelu on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 7/2011Vastaavia, musiikin tekemiseen uppoutuvia ja sen liepeille kiertyviä haastatteluita julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.

Riffiä myyvät Lehtipisteet sekä luonnollisestikin kaikki hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 
Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.

 

Tuoreimmat kuulumiset voit käydä tsekkaamaanssa Steve Jamesin kotisivustolta.

20.08.2017
|
Teksti ja nuotinnos: Timo Östman | Kuvat: Juha Seila
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy