Veka Salminen – rumpukuiskaaja

Reilun parinsadan rummun valikoimaa vuokraava rumpu-teknikko ja -kouluttaja Veka Salminen on saanut lempinimen ”rumpukuiskaaja”. 
Osuva luonnehdinta miehestä, jolla on vuosikymmenien kokemus rummun syvimmästä olemuksesta.


Lahtelaisessa teollisuusrakennuksessa sijaitsevan toimitilan hyllyissä komeilee yli 200 rumpua ja perkussiosoitinta. Mistäköhän näin ylettömän kokoelman kasaaminen on mahtanut aikoinaan alkaa?
– Alkuperäisenä syynä oli laiskuus, Veka Salminen naurahtaa.

– Keikkailevana soittajana aloin hankkia itselleni useampia settejä, ettei tarvitsisi pystyttää, purkaa ja roudata. Yksi setti treenikämpälle, toinen bussiin ja sitä rataa – ja isoja tuplasettejä kaikki. Sitten joku kysyi niitä ja kun tajusin, että rumpuja voi tosiaan vuokrata, aloin haalia omistukseeni myös sellaisia kokoja, joilla en itse soittanut.

Pian Salminen löysi itsensä Pori Jazzin päälavan rumputeknikkona, toimenkuvasta joka tuli vähän kuin vuokraustoiminnan kylkiäisenä. Neljänkymmenen rummun kokoon paisuneella mustalla Yamaha Recording Custom -setillään Salminen hoiteli alkuun kesäfestivaaleja menestyksellä vuosikausia. Vuokraustoiminnan ydintä onkin juuri se, että tietystä sarjasta löytyy kaikki koot, ja enemmänkin.
– Yleisimpiä kokoja pitää olla useita kappaleita. Kun esimerkiksi Porissa yksi setti pyhitetään yhdelle bändille per päivä, niin samaa tomia tai bassaria pitää löytyä hyllystä kolme kappaletta ja vielä eri syvyyksinä.

Jos Yamahan musta jättisetti tuli vuosien saatossa kasattua rumpu kerrallaan, niin ryhtyessään kymmenen vuotta sitten pyörittämään vuokraustoimintaa päätyönään Salminen investoi aluksi kertarysäyksellä 35 rummun kokoiseen uuteen Maple Custom Absolute -settiin.

 

 

 

Raideri kompassina

Merkkiin päätymisessä oli onnea matkassa. Salminen sattui soittamaan Yamahalla alun perin itse, koska tykkäsi niiden soundista ja muista ominaisuuksista. Sattumalta muutkin tykkäsivät.
– Raidereissa Yamaha oli aina kolmen kärkimerkin joukossa. Ja jos bändi oli ulkomaalainen, oli varmaa että kun näitä tarjoaa niin varmasti kelpaa.

Salminen huomauttaa huvittuneena, että itse asiassa raskaan rockin raidereissa merkki oli vasta kolmas kriteeri. Sitä ennen tulivat oikeat koot ja ihan tärkeimpänä musta väri!
– Siinä, että merkki on Yamaha ei ole mitään harvinaista mutta siinä on, jos pystyy toimittamaan minkä tahansa rumpukoon!

Vuokrarummustoksi Salminen tarjoaa käytännössä aina Yamahaa, poikkeuksena yksi Ludwigin ”Ringo”-rummusto vuodelta 1967, jolla pystyy hoitamaan rautalankafestaria ja muuta vintagehenkistä tapahtumaa. Virveleitä löytyy sitten jo useampaankin merkkimakuun, ja lattarilyömät ovat LP:n tapaisia ammattimerkkejä, jotka kelpaavat kaikille. Peruslattarien lisäksi perkussiokattaukseen kuuluu vanhempaa erikoiskalustoa, kuten pari täyttä settiä Taman Octobaneja sekä vakuuttava läjä rototomeja.

Salminen onkin toiminut kattavan kannuvalikoimansa myötä usein muidenkin kotimaisten backline- ja bändilaitevuokraajien alihankkijana.

 

 

Kiertää ja kestää

Salmisen rummut näyttävät pärjänneen pitkäaikaisessa vuokrakäytössä hyvin. Uusin, jo kymmenen festarikesää nähnyt Maple Custom vaikuttaa edelleen kuin pakasta vedetyltä.
– Caset suojaavat kuljetuksen ajan, kysymys on siitä kuinka rumpuja kohdellaan keikkatilanteessa, Salminen kuittaa.

Rumpujen elinkaari vuokraustoimessa tuntuukin olevan hämmästyttävän pitkä.
– Vanhimmat Yamahani ovat 1970-luvulta ja edelleen täysin pyöreitä ja soittokunnossa. Vanhin virveli, jonka olen uutena ostanut on 35 vuoden ikäinen, ja kyseinen Tama on Sipe Santapukilla edelleen soitossa erikoiskeikoilla.

Vuokraustoiminnassa vahinkoja kertyy tyypillisemmin rautapuolelle. Tavanomaisinta on ruuvikierteiden vääntäminen rikki, mikä ei suinkaan tee telineestä käyttökelvotonta, koska Salminen poraa rikkoutuneen kierteen pois ja tekee korjaussarjalla uuden, samankokoisen kierteen.

Symbaaleita Salminen ei mielellään vuokraa.
– Mitkä tahansa laadukkaat vuokrarummut saa kalvoilla ja virittämällä kuulostamaan halutunlaisilta, kun taas symbaaleille ei voi tehdä mitään. Symbaalit ovat kuin kitara kitaristille, niiden on parasta kulkea soittajan mukana. Tämä on jazz-puolella päivänselvää, kun se on niin symbaalivoittoista musaa. Hevikeikoille peltejä kysellään, mutta niille ilmoitan, etten vuokraa. Metallifestareilla symbaaleita rikkoutuu niin paljon, että vuokrabisnes menisi aivan miinuksille.

 

 

Hinkkausta studiossa

Salminen on toiminut rumputeknikkona esiintymislavojen lisäksi usein myös äänityssessioissa. Kutsu on käynyt lukuisia kertoja maan merkittäviin pajoihin Hollolan Petraxista Pitäjän-mäen Finnvoxiin.
– Toisinaan vain viritän ja lähetän setin studioon, joskus minut kutsutaan sinne virittämään ja säätämään vuokraamaani tai asiakkaan omaa settiä.

Mitä eroa rumpujen säätämisessä mahtaa olla studion ja keikkaympäristön välillä?
– Keikkaolosuhteissa on niin vähän aikaa, että työ pitää tehdä etukäteen, viimeistään backstagella ennen kuin raiseri työnnetään lavalle. Sitten kun mikki on rummussa ja ollaan PA:ssa kiinni ei voida paljonkaan. Viritysavaimen käyttäminen siinä vaiheessa on myöhäistä.

Studiossa on enemmän aikaa hieromiseen, ja rumputeknikolle voi langeta tietynlainen sovittelijan tehtäväkin.
– Äänittäjällä ja tuottajalla on näkemys mitä soundissa haetaan, mutta esimerkiksi virettä ei voi muuttaa loputtomiin ilman, että soittajan tatsi kärsii. Silloin rumputeknikon tehtäväksi jää ratkaista yhtälö!

Rumputeknikkoa ei niinkään tarvittu vielä parikymmentä vuotta sitten, kun pohjiksi kelpuutettiin kokonaisia ottoja. Kovalevytallennus muutti kaiken, Pro Toolsilla tahdin paloista koostetuissa pohjissa on harmi huomata jälkikäteen, että rumpujen vire ottojen välillä ei olekaan sama.

Jatkuva virittäminen studiossa on sitä kriittisempää mitä kovempi lyönti virkaa tekevällä rumpalilla on. Muutama vuosi sitten Salminen istui Finnvoxilla viikon päivät huolehtimassa HIM:in albumin rumpusessioiden vireestä ja kalvonvaihdoista.
– Aluksi vaihdettiin kalvot kolmeen eri rumpusettiin, viritettiin ne, ja sitten Ville Valo päätti millä niistä aloitetaan. En ole kuullut kenenkään soittavan yhtä lujaa kuin Mika ”Kaasu” Karppisen. Vireet oli pakko tarkistaa jokaisen oton jälkeen, vaikka ruuveissa käytettiin stoppareita sekä ylhäällä että alhaalla.

 

Soinnin salat

Monien ammattirumpalien settejä virittäneen Salmisen kokemuksen mukaan soittajalle itselleen tärkeintä on tatsi, se miten kapula pomppaa kalvosta. Kun tatsi on hyvä, on kireyskin rumpalista ”oikea”. Soittajalle soundi tuntuu siis olevan alisteinen soittotuntumalle.

Salmista huvittaa, kun rumpufoorumien soundikeskusteluissa kiivaillaan rumpujen puulajeista.
– Jos keskustellaan pelkästään puusta ollaan hukkateillä. Eiväthän valmistajat aikoinaan edes kertoneet eivätkä soittajat välittäneet, mitä puuta rumpujen rungot ovat. Sillä ei ollut vuosikymmeniin kenellekään mitään merkitystä.

Salminen yhtyy Riffinkin rumputesteissä vuosien saatossa vahvistuneeseen näkemykseen, että rummun soinnissa esimerkiksi rungon vahvuus ja valmistustapa ovat merkittävämpiä kuin puumateriaali.
Salminen jatkaa listaa soundiin vaikuttavista muuttujista: viisteen profiili, kalvo, vanteiden muoto ja materiaali, muut metalliosat. Ja erityisesti ripustukset, pidikkeet ja jalat.

Raudan merkitys rummun soinnissa onkin Salmisen mieliaiheita. Aikoinaan tomien pidikkeet olivat järeitä, paksuja putkia kiinteässä yhteydessä rumpuun. ”Kelluvien” ripustuksien tultua kuvaan pikkutomien jälkisointia vaivanneet ongelmat ovat Salmisen mukaan melko lailla menneen talven lumia.

Samalla rungotkin ovat keskimäärin ohentuneet. 1970–80-lukujen paksummat rungot edellyttivät paljon voimaa että rumpu syttyy, nyt rumpuja osataan tehdä herkemmin reagoivaan 5–7 millimetrin vahvuuteen.

 

 

Nuottia hakemassa

Salmisen viritysmetodissa referenssinä toimii aina tietty sävel, nuotti, jonka on oltava sama kalvon jokaisen ruuvin kohdalla.

Sitä ei kuitenkaan voi luvata, että tietyn kokoinen tomi olisi aina hyvä jossain tietyssä nuotissa. Ensinnäkin makuja on monia, ja niin on eri paksuisia runkoja, materiaaleja, vanteita, viisteitä ja kalvojakin.
– Jos laitan saman kalvon toiseen samankokoiseen rumpuun ja viritän sen samaan nuottiin se voi kuulostaa hyvin erilaiselta riippuen näistä muista muuttujista. Mutta kun puhutaan samasta setistä samoilla kalvoilla, voi tiettyä aiemmin käytettyä referenssivirettä hyödyntää aina uudestaan!

Kunkin rummun luonteva virekorkeus riippuu siitäkin, kuinka monta rumpua sarjassa on ennen ja jälkeen. Moposetissä pelivaraa kummankin tomin kireydessä on eniten, samoin rumpujen välisessä intervallissa, joka asettuu pikkutomin ja lattiatomin setissä usein luontevasti kvartin tai kvintin tuntumaan.

Isommissa kattauksissa on pakko virittää tiheämpään, jotta kiristysvara riittää pienimmästä isoimpaan. Molliterssiä pienempää intervallia tomien väliin Salminen ei kuitenkaan suosittele, tai vierekkäisten tomien lyöntikalvot alkavat soida keskenään riitaisasti.
– Viritysmenetelmiä on monia, omani palvelee parhaiten lähimikityksessä. Jos yksittäisten rumpujen vireet ja setin kokonaisbalanssi eivät ole kunnossa, miksaaja joutuu tuhlaamaan kanavakorjaimensa ongelmien poistamiseen, eikä niissä jää pelivaraa soundin parantamiseen.

 

Katse kääntöpuolelle

Salmiselle rummun alakalvo on yhtä tärkeä kuin lyöntikalvo. Kun alakalvokin viritetään yhtä huolellisesti vältytään turhanpäiväiseltä väpätykseltä, mikä puolestaan vaikuttaa rummun kokonaissoinnin sävyyn ja pituuteen.

Varsinkin popmusiikissa joutuu virvelin ja bassorummun osalta hieman tarkistamaan tomien virityksessä opittuja sääntöjä. Virvelissä on yleensä matto päällä, mikä likimain estää alakalvon soinnin. Jos virveli kuulostaa huonolta, kyse on Salmisen mukaan yleensä siitä, että alakalvo on liian löysällä.
– Kontrolloidun soundin tuottamiseksi alakalvon on yleensä oltava tosi kireällä, eikä se juurikaan riipu siitä millä kireydellä lyöntikalvo on.

Ja siinä kun matto demppaa virveliä tahattomasti, bassareita vaimennetaan tarkoituksella, joko yhdeltä tai molemmilta kalvoilta.
– Nuotin määrittely bassariin on työlästä, useimpien pop/rock-rumpaleiden mielestähän kalvojen on oltava niin löysällä kuin voi, kunhan vain ruuvit eivät rallata.

Bassarin demppaaminen varsinkin studiossa voi olla hienovaraista puuhaa, biisin tempokin voi vaikuttaa. Vaikka tiukka napsu on nopeassa biisissä riittävä, hitaammassa tempossa etukalvosta saatetaankin kaivata napsun jatkoksi pientä henkäystä, jälkisointia.

 

 

Parametrit lukkoon

Salmisen mukaan rumpaleita ei välttämättä kiinnosta mihin nuottiin kalvo viritetään, eikä tarvitsekaan. Rumpalille riittää, että aina kun istuu jakkaralle rummut kuulostavat hyvältä ja tuntuvat tutuilta.

– Esimerkiksi Apulannan Sipe Santapukin rummut ovat jo vuosia käyneet minulla Lahdessa muutaman kerran kalvonvaihdossa per kiertue, virvelit tiheämminkin. Sipen kanssa on aikoinaan etsitty vireet, jotka olen pannut muistiin ja viritän rummut aina samaan kireyteen.

– Keikoilla sounditsekki ja kaikki muukin nopeutuu, jos rumpujen lähtösoundi on sama vaikka akustiikka ja PA muuttuvatkin paikan mukaan. Jos bändillä on aina mukana oma digimikseri samoissa säädöissä, sama rumpusetti, rummuissa samat kalvot ja vireet, ja vielä klipsimikit jotka kuuntelevat rumpuja aina samasta kohtaa muutaman sentin päästä kalvoa, edes akustiikka ei paljon vaikuta.

Tässä kohdin Salminen heittää sivuhuomautuksen, että se perinteinen painava dynaaminen mikki vanneklipsissä demppaa rumpua liikaa. Sen sijaan nykyiset kevyet minikonkat eivät tuota ongelmia.

Salminen toimii joskus itsekin Apulannan rumputeknikkona erikoistilaisuuksissa, kuten vuoden takaisella bändin uran isoimmalla keikalla Barona Arenalla, josta tehtiin dvd-taltiointi. Sipe Santapukki tilaa Salmisen mielellään spesiaalikeikoille rumpuja hoitamaan – Vekan harkittu toiminta ja ”rauhallinen aura” kuulemma jopa laukaisee rumpalin esiintymisjännityksen.

 

Soittajasta säätäjäksi

Lahtelaisen Veka Salmisen (55) soittajantaival bändeissä alkoi varhaisteininä 1970-luvun puolivälissä. Salminen soitti Royal Trampsissa 1980–1990-luvuilla bändin kaikkien albu-mien lisäksi sadoilla keikoilla sekä Suomessa että Skandinaviassa, muun muassa Deep Purplen kiertuelämppärinä. Sitten rumpujen säätäminen alkoi kiinnostaa soittamista enemmän.

Oman toiminimen pyörittäminen alkoi rumpujen vuokraamisesta 25 vuotta sitten, ja laajentui backlineen ja äänentoistolaitteisiin.

Muun muassa Pori Jazzin päälavan rumputeknikkona reilut kaksikymmentä vuotta työskennellyt Salminen on ehtinyt olla tekemisissä satojen bändien kanssa. Muistot matkan varrelta ovat ”lähinnä hauskoja, harvemmin on sattunut mitään ikävää”.

Salminen opettaa nykyään rumpujen anatomiaa ja virittämistä musiikkiteknologian koulutuslinjoilla, ja kertoo itse omaksuneensa opettamansa asiat ”katselemalla, kokeilemalla ja selvittämällä”.

 

 

Salminen mitoittaa oppiannoksen käytettävissä olevaan aikaan, jota on joskus vain pari tuntia, joskus ruhtinaalliset pari päivää.
– Kahden päivän kurssilla käydään päivä läpi rakenteita ja teoriaa, puhutaan kalvoista ja toisena päivänä viritetään ja äänitetään rumpuja erilaisissa vireissä.

Salmisen pääasiallinen leipä tulee nykyään äänentoistopuolelta, mutta rummut ovat edelleen pitkäaikaisin intohimo, josta hän tietää ja pitää eniten.

Kaiken muun ohessa Veka Salminen on Lahden rumpufestivaalien kantavia voimia ja haastattelun aikoihin tapahtumaa rakennetiinkin jo kymmenettä kertaa.

Huhtikuussa 2017 miehen klinikalle pääsee myös ilmaiseksi F-Musiikki Vantaanportin Rumpupäivillä.

 

•••

Tämä haastattelu on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 1/2016Vastaavia, musiikin tekemiseen uppoutuvia ja sen liepeille kiertyviä haastatteluita julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.

Riffiä myyvät Lehtipisteet sekä luonnollisestikin kaikki hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 
Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.


 

Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.

 

19.03.2017
|
Tommi Saarela

Artikkelit / Haastattelut

Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy