Albert Lee – Tampere-talo 18.10.2016

Aurinkoinen syysilta jatkui varsin säteilevänä myös konserttisalissa, kun pirteyden ja hyväntuulisuuden perikuva Albert Lee (72) yhtyeineen ”riisui aseista” erittäin vastaanottavaisen yleisön.

Ylipursuavassa konserttitarjonnassa tuppaa usein käymään niin, että kertakaikkiaan jokin helmi menee niinsanotusti ohi. Itselleni oli käydä juuri niin tässä tapauksessa, mutta onneksi ei sentään käynyt näin, sillä Tampereen – vieläkin kaikkien näiden vuosien jälkeenkin – aika pompöösiltä vaikuttavaan konserttitilaan oli saatu melkoinen piristysruiske kaamoskummitusta pelottelemaan: pikkailukitaran Maestro, Albert Lee!

 

 

Kello oli 19 ja isolle lavalle asteli valkokäkkärähiuksinen mestari kvartetteineen. Mies ehti  heti arvostella sisääntuloaan, ettei yleensä saavu framille näin dramaattisesti, kun muut kolme muusikkoa olivat odotelleet nimimiestä paikoillaan kai puolisen minuuttia! Mies siis tuli vain nimellisesti jäljessä.
Vaatimaton persoona, pienehkö heppu, mutta mikä valtava esiintyjä! Luvassa oli lähes kaksi tuntia iloista musisointia rock-musiikin eri sivupolkujen laajalla kirjolla.

Leen kohdalla voi vain äimistellä, mikä oikein on miehen iloisuuden ja energisyyden salaisuus. Nimikko Music Man -kitara ja Fender -vahvistin saivat kyytiä, kun kolmantena kuultu Gram Parsonsin Wheels pyöri eteenpäin, Hoyt Axtonin Evangelinan seuratessa.

Kitaristit tietävät, mistä Leen kohdalla on kysymys. Nyt taukoa pitävä Hogan`s Heroes keskittyi pääasiassa cover-materiaaliin ja sekä kiersi että levytti ahkerasti kevääseen 2015. Siinä ohessa Lee on levyttänyt myös soololevyjä ja vieraillut muiden artistien levyillä tiuhaan.

Leen laulu – kuten keikan jälkeen ystäväni Teppo asian ääneen totesi – on selvästi vain parantunut vuosien myötä. Välillä keikan edetessä huomasin jääväni itsekin hämmästelemään, kumpi vie, kitara vai laulu, saamatta vastausta asettamaani kysymykseen.

Rockabilly on Leetä pikanteimmillaan. Nyt kuultu Carl Perkinsin Restless vei mukanaan, ja piti todella vain ihmetellä, miten helpolta Lee saa kokonaisuuden vaikuttamaan. En havainnut miehen edes juovan kappaleiden välissä! Runaway Train ja Luxury Liner päättivät ensimmäisen setin noin kolmen vartin jälkeen.

Noin puolen tunnin väliajan jälkeen Albert Lee johdatti joukkonsa toiseen rupeamaan: Pink Bedroom ja Spellbound. Nyt olikin sitten illan yhden kohokohdan vuoro, kun 2014 ilmestyneeltä Hogan´s Heroes -levyltä, Frettening Behaviour, kuultiin Everly Brothers -laina No One Can Make My Sunshine Smile ja siihen perään Ray Charlesin Leave My Woman Alone. Sitä kitarasoundin ja laulun suvereenia hallintaa! Leen yhtyeen backline olisi mahtunut vaikka omaan olohuoneeseeni, mutta korkeana kohoava Tampere-talon lava sai todistaa vuorenvarmasti yhtä kaikkien aikojen konserttiaan.

Albert esitteli tässä kohtaa bändinsä: Bassoa soitti Will McGregor, koskettimia hyväili John ”J.T.” Thomas ja rummuissa kuultiin Jason Harrison Smithiä.

Nyt Leen olikin aika istua kauan odottaneen sähköpianonsa ääreen, ja toisena kuultu Rodney Crowellin `til I Gain Control Again soljui puolitäyden salin hipihiljaa kuunnelleen, hartaan vastaanottavaisen yleisön sieluun asti. Harvoin, jos koskaan, saa keikalla näin vilpittömän pyyteetöntä ja maanläheistä artistia todistaa. Oli hyvin antoisaa kuulla Leen välipuheita ja kohteliaita kiitoksia. Lähes jokaisen kappaleen kohdalla hän muisti erikseen mainita myös kappaleen tekijän.

Richard Thompsonin Tear Stained Letter ja yksi Leen bravuureista, elohopeamaisen vauhdikas Country Boy! Jälkimmäisessä saatiin todistaa sitä vikkelää pikkailua, jonka vain Lee taitaa. Thomas kohosi myös jo irti pianopalliltaan, intoutuen omalta osaltaan niinikään sorminäppäryyttä vaativaan pitkään sooloonsa. Smith sai vyöryttää filleissä patteristoaan ja pitkittää kappaleen lopetusta, kuten maneerit joskus näissä niin huvittavasti menevät. Kello näytti varttia vaille iltayhdeksän.

Encorena kuultiin ensin Leen pianolla tulkitsema ja Glen Campbellille osoittama The Highwayman, joka herkisti karskimmatkin äijät katsomossa. Miten esiintyjä välittömästi tuollaisen jälkeen taipuu sitten niin toisenlaiseen tunnelmaan kuin Leen tavaramerkiksi muodostuneeseen Johnny Burnetten Tear It Upiin ? Näin Albert teki. Tuli, näytti ja voitti. ”Repikää” siitä!

Jos hyvin käy, Lee puheidensa mukaan palaa pian Suomeen. Ja kun niin käy, hoitakaa itsenne paikalle. Ette kadu! Keikkaa odotellessa voitte lukea miehen haastattelun Riffistä 7/2005.

•••


Riffiä myyvät Lehtipisteet sekä luonnollisestikin kaikki hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 
Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.


Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.


 

20.10.2016
|
Teksti ja kuvat: Matti Rinne
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy