Blue Öyster Cult, The Circus, Helsinki 7.8.2016

Laajalla skaalalla live-tarjontaa toteuttava The Circus on Helsingin nykyklubeista ehkä tällä erää kaikkein mielenkiintoisimpia. Nyt klubi pääsi lyömään mojovan ässän pöytään – todellakin: Long Islandin omat pojat: Blue Öyster Cult! Bändi, jonka Edellisestä Suomen keikasta oli päässyt vierähtämään jo uskomattomat 18 vuotta!

On bändejä ja on keikkoja. Ja sitten on sellaisia kuin Blue Öyster Cult, kulttiyhtye sanan varsinaisessa merkityksessä! Yksi kaikkien aikojen omaperäisimmistä ja aliarvostetuimmista bändeistä, vaikkakin lehdistössä kautta maailman kuin sopimuksen kautta kuoliaaksi vaiettu suuri salaisuus.
Liioittelua? No, mainitkaa yksikin kappale bändiltä – Don´t Fear The Reaperia ei hyväksytä! Arvasinhan minä!

Kello oli aika tarkkaan 21 elokuisena sunnuntaina, kun Game of Thrones -sarjan teema saatteli yhtyeen lavalle. Ei ollenkaan huono valinta!
Dominance And Submission, yhtyeen kolmannelta levyltä Secret Treaties (1974), käynnisti Tuhdin kahden tunnin shown, josta ei dynamiikkaa, verevää nostalgiaa, tekniikkaa ja lauluharmonioita puuttunut. Kitarastemmoja ollenkaan unohtamatta!

Kuten jokaisella pitkän uran tehneellä yhtyeellä, on BÖCilläkin kokoonpano vuosien aikana muuttunut tämän tästä. Silti edelleen on 2/5 jäljellä siitä kuuluisimmasta versiosta: Eric Bloom (laulu, kitara, koskettimet) sekä Donald ”Buck Dharma” Roeser (laulu, kitara).
Rytmiryhmän, Bouchardin veljekset, Albertin ja Joen, korvaavat tätä nykyä rumpali Jules Radino sekä basisti Kasim Sulton ( Todd Rundgren).

Miltei tasan kolme vuotta sitten menehtyneen kosketinsoittaja-kitaristi Allen Lanierin pestiä hoitaa nyt Richie Castellano.

Soundit ja äänentasojen dynamiikka olivat miksaajalla hanskassa hienosti, ja heti toisessa kappaleessa laitettiin karaoketulkitsijoille luu poikittain kurkkuun, kun Golden Age of Leather -rallissa (Spectres, 1977) vedettiin neliäänisiä lauluharmonioita, ja millä tavalla! Huh hei!
Burnin´ For You sekä O.D`d On Life Itself seurasivat perässä. Kyllä tätä herkkua saatiin ja kannatti odottaa!
Täysi sali, joukossa hämmästyttävän paljon parikymppisiä kannattajia lauloi sanasta sanaan mukana! Onko tämä edes totta? Tapahtuuko tätä Suomessa? Kyllä!

Kuten tapaamani sälli keikan jälkeen hyvin totesi, oli yksi yksityiskohta melko hämmästyttävä. Välipuheet olivat lyhyitä, eikä kertaakaan mainittu ääneen sitä tosiasiaa, että edellisestä keikasta Suomessa oli kulunut niin rikollisen kauan! Onhan se tietenkin niinkin, että saatiin sitten sitä vastinetta koko rahalla ja pulinat pois, mutta…

Vuoden 2001 Curse of the Hidden Mirror -levyn jälkeen bändi ei ole taltioinut studiossa uutta materiaalia. Asiasta kysyttäessä Bloom ei hiljattain vastannut oikein suuntaan, eikä toiseen.
Kun levyjä on jo kuitenkin toistakymmentä ja viralliset live-pläjäyksetkin päälle, niin sopii ainakin allekirjoittaneelle oikein hyvin. Jää kuitenkin jännitettäväksi, mitä harvinaisuuksia soitetaan, kun jo keikka sinänsä on lottovoitto.

Uusin nyt kuultu kappale oli 1998 Heaven Forbid -levyn Harvest Moon. Tässä Roeser, joka on säilyttänyt äänenvärinsä hämmästyttävän hyvin, pääsi taas tunnelmoimaan, näppärän kitarointinsa lomaan. On eittämättä vapauttavaa soittaa bändissä, jossa ei yksin joudu ottamaan vokalistin vastuuta. Ja kun Eric Bloom alkoi hauskaan tapaansa tähyillä salin kattoon ja perälle, tuhdin ”töminän” pauhatessa, oli totta kai Godzillan vuoro. Kitarariffi on yksi muhevimpia genressään.

Bloom ei enää ihan saa ääneensä sitä voimaa, mitä ennen, mutta hänenkin tapauksessaan väri ja sävyt ovat edelleen kuultavissa. Tässä kohtaa ei Sulton sen enempää näyttänytkään ”Monster”-bassosooloaan, ja voidaan kysyä, miksi ihmeessä ei?
Keskivertonelikielismiehet jäävät nopeasti taakse, kun tämä ässä alkaa näppäillä!  Tiedän, mitä ajattelette. Ei – emme saaneet muuten rumpusooloakaan. Hienoa, huojennus, kai…

Castellano sai kuitenkin puolestaan näyttää, mikä on kitaristejaan, kun vuorossa oli Then Came the Last Days of May. Roeserille kyllä ja syystä, pedattiin oma pieni soolopätkä introksi – niin juuri, radiossa puhkisoitetulle Don´t Fear the Reaperille. Nyt saatiin sitä kuuluisaa lehmänkelloakin, kun backlinen takana takova roudari auttoi Radinoa mäessä oikein olan takaa.

Tunti neljäkymmentä minuuttia musiikkia mietitysti, miksatusti ja ilman mitään ulkoisia kommervenkkejä.
Siitäkin huolimatta, että SAS oli hukannut Bloomin mustan, virallisen BÖC- Gibsonin! Aj sjutton.

Encore.
Perfect Water, ehkä kokonaisuutena heikoimmalta albumilta Club Ninja (1986) ja sitten hienon pianointron saattelemana yllätysveto, pompöösi Joan Crawford!
Finaalina saimme yhtyeen 1972 debyytiltä Cities on Flame With Rock And Roll -puristuksen! Hienoa, upeata ja kiitos erittäin paljon!
Kotimainen lämmittelijä, Death Hawks, oli muuten erittäin positiivinen yllätys. Kannattaa tarkistaa bändi.

Mikä tai mitä Blue Öyster Cult sitten on?
Hard Rockia, psykedeliaa, melodioita, parhaimillaan kolmen kitaran kirjavia kuvioita, kaksi eri päävokalistia – kahdella sanalla sanoen originelli tapaus.
Lyriikat edelläkin mennään, ja olipa alkuvaiheessa uralla kuvioissa yhtenä laulunkirjoittajana mukana itse Patti Smithkin.  Ei ihme, että bändi sai jo melko varhaisessa vaiheessa tägin ”Thinking Man`s Metal”.
Tämä jengi ei ole tylsä, typerä tai itseään toistava. Ja siis paljon muutakin kuin Born To Be Wildia tai Roadhouse Bluesia lainaava hard rock -yhtye. Parhaimmillaan ällistyttävän hienoja pop-vetoja suoltavakin!

Juuri hiljattain poistui keskuudestamme yhtyeen toinen alkuperäinen tuottaja, Sandy Pearlman. Columbia-ajan levyt julkaistiin pari vuotta sitten upeana laatikkona, jossa on mukana paitsi alkuperäisiltä levyiltä ylijääneitä kappaleita, myös ennenkuulemattomia radio- ja live-keikkoja. Helppoa suositella.

Saisimmekohan BÖCiltä vielä yhden keikan Suomeen? Kolme konserttia 33 vuoden aikana on aika vähän! Ja se ensimmäinen? Tietenkin Forssassa.

10.08.2016
|
Matti Rinne
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy