Joe Bonamassa, Areena, Helsinki 29.9.2015

Joe Bonamassa (38), päätti taas palata Suomeen. Hyvä niin! Mies tekee, tai ainakin siltä vaikuttaa, juuri nyt, mitä ja kenen kanssa haluaa. Levyjä julkaistaan, ja vielä live-sellaisia sillä tahdilla, että heavy-bänditkin ovat kateellisia, ja me muut ehkä kysymme: miksi?

Miksi ja mitä ovat myös ne sanat, jotka tulevat mieleen, kun Joe aloittaa trionsa (vai oliko kosketinsoittaja jo mukana tässä vaiheessa, kuvia ottaessa oli ehkä katvetta) kanssa jo kello 19.30 kuulaan kirkkaassa syysillassa: Spanish Boots.
Ei pienintäkään tervehdystä tai puhetta yleisölle, vaan konemaista paahtoa, ilmeenkään (aurinkolasit visusti aina päässä) värähtämättä. Kylmää suorittamista tuima perusilme myös rytmiryhmän kasvoilla!
Mistä tässä on oikein kysymys? ”Guitar Event of the Year”, kuten konsertin ja kiertueen mainos julisti. Tämäkö? Ei peijooni!

Mennään noin tunti eteenpäin, ja vihdoin alkaa jotakin tapahtua, humaanisti, inhimillisellä tasolla. Ja kuullaan ensimmäistä kertaa puhetta Joen suusta: ”Thank You!” Alkaa löytyä dynamiikkaa, sävyä lauluun ja jotenkin, ihme ja kumma edes ajatuksena tuolla kokemuksella, rennommalla otteella!
Vaikka kyseessä onkin kiertueen Skandinavian osuuden ensimmäinen keikka, niin… jetlag? Ei varmasti. Trumpetisti Lee Thornburg on saanut vierelleen fonisti Paulie Cerran, ja kyllä, koskettimissa ja Hammond-uruissa on itse Stevie Ray Vaughan -vainaan luottomies Reese Wynans (68)!
Kulminaatiopiste keikan yleisen sävyn paranemiseen, nyanssien löytymiseen ja helpompaan hengittämiseen osuu Going Down -klassikon kohdalle.

Bonamassa vaihtaa kitaraa niin tiuhaan, että sekin alkaa jo melkein häiritä. Kitarakauppiaan poika on todella saanut varmasti kaikki ne kitarat haltuunsa, joita rahalla saa, tai myynnissä on, mutta miten vaikkapa joku Rory Gallagher -vainaa aikanaan pärjäsi sillä melkein yhdellä, virittäen samalla, kun jutteli niitänäitä yleisölle?

Matalat taajuudet koettelevat yhä rajoitetun katsomon Areenaa, kun basisti Michael Rhodes antaa tulla. Lopputulos on lavalla varmasti kirjaimellisen värisyttävä. Tai joltakin puuttuu sitten joitakin osia kuulosta… Rumpali Anton Fig jää persoonattomaksi, niin ammattikettu kuin onkin!

Hyvä puoli Bonamassan keikoilla on settilistan varioiminen. Tyylilaji on nyt ja tällä erää päälimmäisenä siis ”blues”, enkä esitä nytkään mitään Blues-asiantuntijaa, mutta laaja on aihioidensa skaala genren sisällä, joten ei Joeta kunnianhimottomuudesta voi syyttää.

Lähinnä alkaa ajatuksissa taas kummitella miehen samankaltaisuus edesmenneen Gary Mooren kanssa. Tämä kun ei oikein – ainakaan keikkatilanteessa –  ikinä pystynyt lopultakaan päättämään, ollako blues-äijä, vai hardrock-kepittäjä, vaikka uransa ehtoopuolen bluesia hartiavoimin suurella menestyksellä joka mittarin mukaan, vetelikin. Jälkimmäiseltä osastolta kun AINA tunnutaan löydettävän kortti ”tilutus”!
Tosin, ja jos tulkitsen merkkejä tässä kolmannessa Bonamassan konsertissani yhtään oikein, Joe-poika voi vielä halutessaan päästäkin eroon tuosta taakastaan.

Tähän liittyen kun ainakin bändikavereillensa yllätyksellisesti mies päätti taannoin lähteä kävelemään super-bändi Black Country Communionista, jossa sentään oli itse Glenn Hughes, Jason ”Johnin-poika” Bonham ja Derek Sherinian – ja jota harmiksemme ei Suomeen koskaan ennen hajoamistaan saatu. Siinä yhtyeessä olikin sitten enemmänkin syytä voimasointuun ja pönöttämiseen…

Settilistaan olennaisesti kuuluvat tälläkin kertaa Bonamassan ainoat omat kappaleet Sloe Gin ja Ballad of John Henry. Ensinmainittu on klassikko jo syntyessään, ja kun Joe oikein malttaa tulkita ja nautiskella, täydellinen kappale juuri hänelle tässä genressä. Harmi vain, että tuo menikin nyt sitten ylinautiskeluksi sillä seurauksella, että vihkiytymättömämmät eivät taatusti saaneet upeasta tekstistä mitään irti.
Ja jälkimmäisen sovitukseen kun piti sitten välttämättäkin mahduttaa pitkä jami vailla päätä tai häntää! Sitten jo kosiskeltiinkin ja yritettiin huudattaa yleisöäkin. Tässä vaiheessa keikkaa! Ennen encorea. Häh?

Encoret latistivat, ainakin itselleni, lopun nousun täysin. En heti muista moista, ja minulla on muuten todistetusti hyvä muisti. Joe löysi vielä yhden vivahteen genren alalajeista, ja niin no, alakatsomo (joka nousi kuin maksettuna seisaalleen – ennennäkemätöntä) tuntui saavan rahoilleen täyttä vastinetta.
Ja kuten hyvä ystäväkin lopuksi totesi, kaksi tuntia ja 20 minuuttia. Olihan sitä kyllä siinä ihan riittävästi. Hey Joe!

PS.
Lue Joe Bonamassan haastettelu Riffissä 5/2009.

Pian löydät arvion täältä myös uudesta ”Live at the Radio City Music Hall” - DVD:stä.

01.10.2015
|
Matti Rinne

Kommentit

Jotenkin tuntuu, että arvion kirjoittajalla on ollut huono päivä. Ainakaan hän ei ole viitsinyt tarkistaa kirjoituksensa faktoja, vaan heittää niitä ihan hatusta: keikan 18:sta kappaleesta 8 olivat hänen omaa käsialaansa kahden sijaan, ja niihin ei kuulu Sloe Gin, toisin kuin kirjoittaja väittää. Luulisi kirjoittajan kolmen Bonamassa -keikan jälkeen jo tottuneen siihen, että Joe antaa kitaransa puhua puolestaan ja että hän käyttää aurinkolaseja. Olisiko Bonan pitänyt noudattaa esikuvansa BB Kingin esimerkkiä ja käyttää puolet konsertista jutusteluun? Tiesikö kirjoittaja, että Bonamassa selittää aurinkolasien käytön syyksi sen, että hän haluaa suojella silmiään lavavaloilta? Tiluliluttelustakin kirjoittaja syyttää Bonamassaa, joka itse asiassa esitteli illan aikana varsin säästeliäästi nopeita juoksutuksia ja ehkä liiaksikin käytti pitkiä venytyksiä a'la Albert King. Omien sanojensa mukaan hän uskoo nykyään less is more -filosofiaan sooloilussa. Tuntuu, että kirjoittaja ei yksinkertaisesti pidä Bonamassasta ja teki tämä mitä tahansa, lunta tulee tupaan. Toki kriittinen pitää olla, mutta hieman asiantuntevammalta ja vähemmän mututuntumalta ensi kerralla. Itse nautin keikasta täysin, vaikka muutaman bluesbiisin olisinkin mieluusti vaihtanut Bonan omiin loistobiiseihin. Onneksi kuitenkin niitäkin kuultiin, kuten erinomainen I know where I belong. Ja mitä encoren latistavuuteen tulee ... kirjoittajan tyyliä lainaten: "HÄH??" Muodostakaa oma mielipiteenne - tässä keikan päätös. Mielestäni bang, not a whimper: https://www.youtube.com/watch?v=PCH2IFKbYMU
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy