Joe Satriani, 20.10.2015 @ The Circus, Helsinki

Vain kolme viikkoa Bonamassan vierailun jälkeen stadissa tykitti taas Joe-niminen kitarasankari, tällä kertaa kuitenkin Satriani. Yleisön lämmittelystä vastasi Dan Patlansky ja komeasti muuten vastasikin.

Keikan ennakkomainoksissa puhuttiin pokkana, että Satriani tulee nyt ensimmäistä kertaa maahamme. No eihän tuo pidä alkuunkaan paikkaansa! Taisin olla, ellen ensimmäinen, mutta ainakin ensimmäisten suomalaisten toimittajien joukossa, kun tapasin Joen Pori Jazzin yhteydessä jo vuonna 2000. Vatsani oli tuolloin niitä kuuluja perhosia täynnä, mutta kyllä tapaamisesta haastattelukin aikaiseksi saatiin. Oli peijooni soikoon vielä miehen syntymäpäivä. Siis Satrianin.

Seuraava kohtaamisemme ja Joen keikka Suomessa oli 2004, Helsingin vanhassa jäähallissa, kun hepun luotsaama G3-kiertue toi hänen lisäkseen maahan sekä Robert Frippin että Steve Vain! Ja olihan siinä kokemusta kerrakseen.
Tulivoimaa lavalla oli tuolloin muutenkin, mm. Tony McAlpinen ja Billy Sheehanin ansiosta. Ai missä kohtaa Fripp otti tilanteen haltuun? Backlinen takana! Ei näet tykkää olla ihan juuri parrasvalojen alla… Persoonat, tuo häviävä luonnonvara!

Takaisin tähän päivään.

Syystä tai toisesta Satrianin lämmittelijäksi oli saatu varsin mielenkiintoinen, tällä puolen mitä tahansa merta, ”uusi” nimi, Dan Patlansky (33). Miekkosta on kehuttu alan piireissä ja aviiseissa, eikä tosiaan ihan uudesta kyvystä ole kysymys –  Patlansky on saanut reilusti yli puolenkymmentä lättyä jo uunista ulos ja miehen mukaan se kaikkein uusinkin tulee jo heti alkuvuodesta.

Kuva: Matti Rinne

Tasan kello 20 settinsä aloittanut, Etelä-Afrikasta kotoisin oleva Patlansky teki vaikutuksen jo pelkällä välittömyydellään, ja sillä, että kokonaisuuden kuuntelu oli mahdollista ilman korvatulppia. Olo oli kuin kotona olohuoneessa.
Patlanskyn trio suolsi kursailematonta nyky-bluesrockia, eikä basisti Clint Falconer epäröinyt ottaa itsensä irtisanonutta efektiä ”pois välistä”, kun se päätti reistailla juuri kolmevarttisen parhaan biisin, Backbiten, aikana! Jo oli tuuria, ilman keskistä!
Syntymäpäiväänsä nyt muuten vietti rumpali Andy Maritz, joka teki lavalla jämptiä työtä käskettyä. Hymynsä oli, syystä tai toisesta, silti kortillla.

Patlansky kehui – ihan vilpittömän oloisesti – maasta taivaaseen jo sen, että saa olla mukana Satrianin kiertueella, ja mitäs tuota epäilemään. Syön pehkaantuneen hattuni, ellei Patlansky ilmaannu tänne uudestaan pikapuoliin takaisin, ihan omalle keikalleen. Sen verran tyytyväistä hyrinää oli kuultavissa vastaanottavaisen yleisön joukosta.

Pääruokalaji on katettu

Satriani marssitti oman joukkonsa estradille kello 21 hujakoilla. Eikä siinä paljon spiikkejä kulutettu, kun instrumentaaliralli seurasi toistaan, selätysten, saumatta. Tehdasmaista toteutusta kyllä, mutta ei otsa rypyssä. Tuttuun tapaan aurinkolasiensa takaa, hymyään taaskaan yhtään säästämättä, tilutteluakaan mihinkään unohtamatta, omaa tuotantoaan suoltanut kitaramestari oli erinomaisella tuulella. Ja myönnän, mitä edemmäs asialista eteni, sen helpottuneemmin piti todeta: Eihän tämä olekaan tylsää!

Satriani, kuten niin, niin monet kilpaveikkonsakin, julkaisevat kyllä, ehkä suoraan sanottuna, liikaa materiaalia, ja klassikoita kun ei joka kerta muutenkaan synny. Vaivaa showssa oli nähty valojen ja taustafilmien ja -animaatioiden kanssa, mikä ei nyt kai mitään uutta sinänsä kyllä ole.
Rumpali Marco Minnemann, basisti Bryan Beller ja kitaristi-kosketinsoittaja Mike Keneally pitivät huolen erittäin ammattitaitoisesta iltapuhteesta, josta ei sooloja ja stemmoja puuttunut. Varsinkin Keneally vakuutti paitsi kitarastemmoissa maestron rinnalla, mutta myös tyylitajuisella kosketinkoristelullaan. Ja soolossahan piti näitä kahta soittaa tietysti yhtaikaa.
Ja kyllä, rumpusoolokin saatiin. Minnemann on tekninen, hauska, eikä missään tapauksessa tylsä hakkaaja. Hattua päästä hänellekin!

Eikä puuttunut muuten sitä äänenvoimaakaan. Minkä tosiaan Patlanskyn setissä voitimme, sen heti Satrianin aikana karusti hävisimme. Ei sekään – siis liika volume – mitään uutta kyllä, valitettavasti, ole… Täh? Sanoitko jotakin?

Kahteen tuntiin vaihdettiin kitaraa tiuhaan, ja useimmiten kavassa taisi lukea Ibanez. Eikä Joe vieläkään ole kyllästynyt siihen t i l u t t e l u u n.
Mutta osaa hän kyllä saada kepistään uskomattoman hienoja ääniä, kun vielä lisäksi sitten aina tovin verran onneksi näyttää, miten balladeissa tulkitaan upeita melodioita. Butterfly And Zebra oli ehdottomasti yksi keikan kohokohdista.

Yksinkertaistettuna kaikki saavat Joen keikalla kyllä osansa. Mitä nyt herra Beller voisi ottaa hiukan rennommin. On tällä planeetalla olemassa pari muutakin vakuuttavaa basistia. Ei tämä homma nyt kai sentään niin vakavaa ole, eihän? Eihän?

Omaksi, ja muidenkin riemuksi saatiin uutta, vanhaa, mutta jos ei lainattua, niin sinistä! Tämähän tässä yhteydessä tarkoittaa nimenomaan – tämä on mielipide – Satrianin parasta levyä, Flying In A Blue Dream (1989), jolta kuultiin nimikkokappaleen lisäksi ainakin Big Bad Moon.

Encoren Big Bad Moonissa Joe – kuten varmaan hyvin tiedättekin – paitsi lauloi, otti paikkansa myös huuliharpistina. Ja kun päätösnumero Surfing With The Alien oli pauhattu taivaan tuuliin, oli todettava: Eipä  ollenkaan hassumpi iltahartaus, ei!


J.K.
Jos vielä kolmattakin Joe-merkkistä kitarasankaria saisi – vaikka joulupukille – toivoa tänne Suomeen äkkiä tulevaksi niin miten olisi Joe Walsh!?!

 

J.J.K.

Ja sen Bonamassan viimeisimmän konsertin arvion löydät tämän linkin kautta.

 

29.10.2015
|
Matti Rinne
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy