Toto, jäähalli, Helsinki 21.2.2016

Loskakeliseen helmikuun sunnuntaihin oli oikein mainiota sännätä, kun illan viihdykkeeksi oli luvassa musiikillista ammattitaitoa, laulumelodioita sekä riffaavaa kitaraa Toton tapaan.

Halli oli myyty melko täyteen, eivätkä piippuhyllytkään tyhjiä olleet. Kello 20 – lavaa peittävän lakanan pudottua – oli lupa ryhtyä kahden tunnin leppoisalle ruokalistalle. I`ll Supply The Love, Stranger In Town ja I Won´t Hold You Back lyötiin eteen muikistelematta, ja kun valokuvaajat, allekirjoittanut mukaanlukien, olivat väistyneet takavasemmalle, kävikin ilmi seikka, jota olin jo hetken osannut uumoilla: päävokalisti Joseph Williams oli keuhkokuumeen kourissa jäänyt Tukholmaan potemaan oloaan!

Tämän Toto-keikan pelin henki nosti siis odottamatonta päätään. Kaikesta näki, että oli jouduttu, kuten kitaristi-laulaja Steve Lukather asian ilmoitti, valinnan eteen: Joko koko keikka peruttaisiin, tai esitettäisiin eittämättä suurelta osin erilainen setti. Näin siis kävikin. Olivat ilmeisemmin joutuneetkin äkkiseltään pahus vie treenaamaan ja vieläpä vähässä ajassa!

Hallin akustiikka ei ole miksikään muuttunut, mutta dynamiikkaa saatiin kokea, niin kuin rutinoituneet ammattilaiset sen osaavat hoitaa.
Hold The Line ja Georgy Porgy päräytettiin seuraavaksi. Lukather esitteli bändin, ja aikaa tuntui tähän riittävän, selvistä syistä. Rytmiryhmä on jälleen kerran, olkoonkin keikkatilanne, mennyt yhtyeessä uusiksi: rummuissa Shannon Forest ja bassossa alkujaan jo 2006 Mike Porcaron (Riffi 5/2006) sairastuttua häntä tuuraamaan tullut basistijärkäle, Leland ”Lee” Sklar. Hän, jos kuka, on hahmo!

20 vuotta Totoa rytmittänyt Simon Phillips (Riffi 2002)  lähti sitten lopulta hänkin yhtyeestä omalle soolobändilleen omistautuen, mutta hänen mukanaan lähti myös paljon aina kaivattua lavaolemusta sekä persoonaa, mitä harva sessiomuusikko, Forest näiden joukossa, ei koskaan mitenkään valitettavasti pysty korvaamaan. Williams on juuri se henkilö, jota tässä nyt energisenä show-miehenä olisi nimenomaan kaivattu, kuten edellinen keikka samassa miljöössä, heinäkuussa 2013 hyvin osoitti.

Viime vuonna ilmestynyt bändin ”XIV”-levy alkoi myös tupsahtaa jo mieleen, eikä voi oikein tietääkään, miltä puhde olisi kuulostanut, jos sairaustapaus ei olisi puuttunut illan antiin.
Tunnelma muuttui jo pelottavan hartaaksi, kun saatiin kuulla Toto-keikalla tuikiharvinaista laulua, äänessä nyt toinen kosketinmies, Steve Porcaro, kappaleessa Bend. Syntetisaattorisoundeista vähä vähältä kehkeytynyt balladi toi hetkellisesti häivähdyksenomaisesti mieleen Pink Floydin ”Timen”, tätä mitenkään silti juuri muistuttamatta.

Taustalaulajaheppu, Mabvuto Carpenter, sai nyt suurempaa roolia, paikatessaan päävokalistina Williamsia Pamela-hitissä, ja antaen näin myös lepoa Lukatherille laulussa.


Hahmoista puheen ollen, nyt estradin itselleen sai ”hauska hattumies”, perustajajäsen, pääsäveltäjä ja pianisti, David Paich. Hänen välipuheitaan on aina mukavaa kuulla. Amerikan kliseet ovat paljon Lukatheria vähemmässä, ja mies on tosiaan amerikkalaiseksi huumorissaan melkein britti, eikä se ole ihan vähän se! Liekö Phillips läsnäollessaan tartuttanut tähän konkariin kenties hiukan saarivaltion asukkien piintyneitä ominaispiirteitä? Mene tiedä. Yhtä kaikki, oli ihan aidosti hauskaa kuulla massan huutoäänestys siitä, kumpi päähine, lippis vai silinteri Paichia paremmin puki. Paich otti asiasta jälleen, kuten usein ennenkin, kaiken irti, mutta taikoi myös empimättä perään illan yhden kohokohdista omassa valokeilasoolossaan.

Tunnelmasta ei oltaisi enempää voitu toiseen mennä, kun Lukather pääsi polkemaan efektilautaansa, ja äkkiä eteemme luotiin power-trio, jonka suorituksena kuultiin Robin Trower-laina, Bridge of Sighs. Steve pääsi sooloamaan sydämensä kyllyydestä parin minuutin ajan. Pisteet hän myös vei kotiin siinä mielessä, että ärsyttävin tilutus jäi kokematta.

Carpenter sai nyt vasta tässä vaiheessa keikkaa, kellon huidellessa jo puolta kymmentä, tulkita, nimenomaan uudelta levyltä, kappaleen Orphan, ja sitten heti perään vedettiinkin jo takuuvarma ässä hihasta: Rosanna, jossa melkoisena show-naisena, toista vokaalia lauloi taustalaulajatar Jenny Douglas Foote.
Tässä kohtaa viimeistään muuten huomio kiinnittyy aina rumpuosastolle, eikä syyttä. Yksinkertaiselta kuulostavan kompin (shuffle) soittaminen yhtä sujuvasti ”kuin levyllä”, ei taitukaan ihan joka patteristilta.

Encore

Ripaus Child´s Anthemia, sitten sikermäksi muotoiltu annos kappaleista On The Run ja Goodbye Eleonore. Eikä tietenkään mikään Toto-konsertti missään koskaan olisi valmis ilman radioiden puhkisoittamaa ajantappobiisiä Africa. Tässä kohtaa 2013, silloinen basisti Nathan East (Riffi 2010) sai suurta roolia, eikä niihin sfääreihin nyt ihan kyllä ylletty, vaikka yleisöä laulatettiinkin.

Mutta niinpä viimeinen kortti yhtyeeltä olikin sitäkin maittavampi, kun lyömäsoittajalegenda, tähän asti vain kurinalaisesti taustalla hääräillyt Lenny Castro, rojautti koko perkussiokioskinsa tarjonnan läpi, ja millä tavalla!

Kaksi tuntia, nyt Suomea varten erityisesti räätälöityä, Totoa takana. Toivotaan uutta keikkaa parin vuoden kuluttua, ja nimenomaan tervehtynyttä Joseph Williamsiakin mukana kuvioissa!

24.02.2016
|
Teksti ja kuvat: Matti Rinne
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy