Whitesnake Jäähalli, Helsinki, 11.11.2015

Säännöllinen vieras luikerteli jälleen Suomeen piristämään kaamosmasennustamme. Stadin perinteikäs jääpyhättö tömisi mutkattomasti mukana.

David Coverdalen luomus Whitesnake on suoraan sanottuna luonut nahkansa jo ehkä liiankin
moneen kertaan. Toisaalta nämä veteraanit alkavat olla jo melko harvassa, kun ajatellaan nimenomaan konserttitilanteita – tilaisuuksia nähdä ja kuulla itse kuka tekee, millä ja miten. Vielä kun tosiaan oikeat ihmiset soittavat ihan aidosti, lähes ”oikeilla” instrumenteillakin.

Kello 21 Valkokäärme aloitti Burnilla. Tämän kiertueen otsikkokin oli ”Purple Tour”, joka viittaa suoraan Whitesnaken tekemään tribuutti-levyyn, sekä bändin edeltäjään Deep Purpleen, joka oli vaatekaupan apulaispojalle, Coverdalelle, tempaus suoraan A-sarjaan 1973.
Kuten lukija hyvin tietänee, yrityksistä huolimatta kaikki ei jälkijättöisessä muistelussa ja kunnioituksessa sittenkään mennyt niin kuin olisi parhaimmillaan voinut. Mutta olipa nyt ruokalista WS:n keikalla jo alkujaan ainakin kirjoitettuna hiukan, jos ei herkullisempi, niin ainakin vaihtelevampi.

Miksaus? Lämmittelybändin jälkeen oli huomattavissa selvää parannusta. Joka kerta, tai ainakin liian usein, joutuu näissä miettimään miksaajan henkistä ja fyysistä tilaa. Laitteet, joiden kanssa häärätään, ovat kyllä sitä luokkaa, että on vain ja ainoastaan kiinni siitä, halutaanko oikeasti saada aikaan musiikkinautinto, joka erottuu edukseen, vaiko vain äänivallia, jota ihmetellään vielä kaksi päivää keikan päättymisen jälkeenkin. Täh? Niin juuri!

Love Ain´t No Stranger, eittämättä parasta WS:a, kuultiin jo kolmantena. Kappale löytyy alkujaan levyltä Slide It In (1984), joka jäi aikanaan Jon Lordin viimeiseksi bändissä.
Aika pian tuon jälkeen yhtyeen imagoa muutettiinkin sitten amerikkalaisen mainstream-yleisön ja MTV:n viitoittamaan suuntaan. 1987 ilmestynyt bändin nimeämätön levy taitaa pahkeinen olla määrällisesti se kaikkein eniten myynyt. Nimenomaan videot niissä poseeraavan Coverdalen silloisen tyttöystävän kera,  Zeppelin-vaikutteinen Still of the Night sekä uudestaan sovitettu klassikko Here I Go Again soivat ja näkyivät joka puolella Tellusta. Silloin elettiin tukkahevin aikaa… Yhtäkaikki, musiikki oli silloinkin pääosassa sitten kumminkin.

Gypsy, Stormbringeriltä! Coverdale (ja Glenn Hughes) sai Purplessa aikaan suunnanmuutoksen tyylissä, ja sehän ei sitten passannut kitaristi Ritchie Blackmorelle. Mies teki johtopäätöksensä, eikä ollut mukana enää 1975, kun Come Taste The Band -levy saatiin julki. Kitaraa soitti siinä vaiheessa Billy Cobhamin Spectrum -levyltä bongattu Tommy Bolin.

Nyt Helsingissä 40 (!) vuotta myöhemmin kuultiin kappale You Keep On Moving Coverdalen suusta ja väitän, että ensimmäistä – ehkä jopa samalla viimeistä – kertaa. Jos soljuva balladi ja em. levy eivät ole tuttuja, kannattaa harkita tyylikkäästi remasteroidun laitoksen hankkimista.
Purple ei toisaalta muutenkaan – jostakin ihmeen syystä – ole koskaan ollut keräilijöiden suosima kohde, ei ainakaan jos alkuperäisten vinyylipainosten hintaakin katsoo. Hyvä niin.

”Whitesnake-kuoro” sai todistaa äänensä kantavuutta nyt tavaramerkiksi ja suosikiksi jo vuosien takaa muodostuneen Bobby ”Blue” Blandin ikivihreässä,  Ain´t No Love In The Heart Of The City -kappaleessa. Yhtäkkiä mieleen singahti ajatus, onkohan tämä soitettu melkein joka kerta, kun olen Whitesnaken keikoilla ollut? Niitä on kertynyt jo muutama siitä ensimmäisestä, 1983 Ruisrockista. Ajalta, jolloin sekin järjestettiin vielä elokuussa…

Sitten alettiin käydä läpi aina ihan yhtä kiusallista rituaalia. Ykköskitaristin viitan bändistä kymmenen vuoden jälkeen pari vuotta sitten lähteneen Doug Aldrichin jälkeen perinyt, myös Wingerissä kitaroiva Reb Beach, antoi näytteen sormiensa vetreydestä. Yhdeksän kertaa kymmenestä tilanne on äärimmäisen turhauttava, eikä vähiten varmaan edes soittajan itsensä kannalta!

No, Reb repi Suhristaan kyllä ihan maukkaitakin juttuja, mutta sitten olikin jo toisen keppimiehen, Joel Hoekstran, vuoro. Arvasitte oikein! Nyt ei herunut enää samalla tavalla tyylipisteitä. Joku voisi mennä kertomaan sällille, että hän ON jo kokoonpanossa, todistelu sikseen, ja että on sitä muitakin tiluttelijoita täällä nähty.

Oudointa koko hommassa on se, että mies on enemmän (pahassa) johnsykesiä irstaimmillaan kuin John Sykes (ex-Whitesnake, hänkin) itse! Blondattu hiusharja ja vaalennettu jenkkihymy alituisessa pönötyksessä. 80-luvun pyytämätön ja yllätyksellinen comeback! Huh huh ja hei sentään!

 

Sitten olikin vuorossa Mistreated! Jylhäriffinen, asiat järjestykseen palauttanut, tosin uudella WS-sovituksella soinut upea pala Burnilta. Blackmoren parhaita riffejä, ei siitä mihinkään pääse. Ja jos ei live-versio Deep Purplen Made In Europelta (1976) ole vielä tuttu, kannattaa kyllä kuunnella sekin. Mikä saa Blackmoren Stratocasterin murisemaan niin mahtipontisen mannerlaattoja ravistelevalla tavalla? Terapeuttista.

 

Kuvat: Matti Rinne

Tämän jälkeen vuoron parrasvalossa saikin basisti Michael Devin, joka huuliharppuili intron toiseen upeaan vetoon, You Fool No One -biisiin.
Alkuperäissovituksessa rumpali Ian Paice kehitteli kompin, jota voi ihan käytännössä kokeilla, jos siltä tuntuu. Ihan soitettavissa varmaan onkin, mitä nyt vaatii vähän ketteryyttä. Ja kun huomio tuolle osastolle vääjäämättä faneilla tässä kohtaa osuu, niin patteristi Tommy Aldridge saikin puolestaan näyttää, kahdentoista spotin hienosti valaisemana, mikä on Muppet Show´n ”Eläimen” mieleen tuovan veteraanin nykykunto. Sanalla sanoen: Häkellyttävä. Rumpusoolo kapuloilla ja ilman, oli tyylitajuinen, eikä sitä pitkitetty yhtään. Rakastettava hahmo kaiken kaikkiaan, ja suuri onni bändin kokonaisuuden kannalta, että mies pari vuotta sitten palasi remmiin takaisin.

Balladien balladi, purppuraisessa hämyvalaistuksessa soitettu Soldier of Fortune. Nyt Hoekstra, ensi kertaa Suomessa bändin mukana, kuten kosketinmies, italialainen Michele Luppikin, ”piti oman päänsä puhtaana”. Nailonkielisen melodia sai nestettä ilmestymään silmäkulmaan, ja aika pysähtyi kolmeksi minuutiksi. Blackmoren ja Coverdalen yhteistyön kruununjalokivi.

Potpuri bändin omaa hittiä: Is This Love (pitikö tulla heti Soldierin jälkeen!), Fool For Your Loving sekä Here I Go Again. Yleisö oli sulaa vahaa, mutta halliin olisi toki vielä jengiä mahtunut. Nooo,näinä aikoina lipunhinta on tiukassa, kuten aina on ollut, ja tarjontaa on ajoittain liikaakin. Vai mitä mieltä lukija on ?

Encoreksi valittu Still Of The Night jätti miettimään, miksei nyt kuultu setissä Stormbringeriä, kuten Pietarissa pari päivää aiemmin? Herra C tietänee vastauksen. Ääni sortui tutusti setin puolivälin jälkeen. Mutta. Tunti ja kolme varttia vanhan liiton meininkiä. We Wish You Well!

 

JK.

Lämmittelybändi Dead Daisies oli typerästä nimestään ja katepillarin pehmeydellä äänivallia alas lavalta työntäneestä ilmiasustaan huolimatta positiivinen yllätys. Kuusimiehisenä se jätti kyllä pohtimaan, olisiko toinen kitaristi tai kosketinmies sittenkin voinut jäädä kotiin?
No, olipa porukassa sentään entistä WS-rytmiryhmää Marco Mendozan ja Brian Tichyn muodossa. Ja Mötikkä-faneille vokalisti John Corabi. Paiskoivat pokkana muuten puolen tunnin setissään ilmoille muiden muassa sekä Hush että Helter Skelter – viisut, ja mikäs siinä sitten!


JK2. 

Arvio Whitesnaken ”The Purple Albumista” luettavissa Riffin levyarvosteluissa.

 

17.11.2015
|
Teksti ja kuvat: Matti Rinne
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy