Turvallisuus syntyy tekemällä

Tapahtumaturvallisuus on puhuttanut muutaman viime kuukauden ajan alan tekijöitä tavallista enemmän. Käynnistin syksyllä Facebookissa ryhmäkeskustelun aiheesta ja kaikkien – ei vähiten allekirjoittaneen – yllätykseksi aihe otti tulta siinä määrin, että muutaman kymmenen keskustelijan ryhmäksi kuviteltu yhteisö kasvoi lyhyessä ajassa lähes kuusisataapäiseksi. Ja edelleen saan liittymispyyntöjä tapahtuma-alalla toimivilta miltei päivittäin. Tulkitsen sen kertovan siitä, että väki kokee turvallisuuskeskustelun tärkeäksi.

•••

En uskalla tokikaan väittää, että ryhmän syntyminen olisi varsinaisesti tehnyt tapahtumia turvallisemmiksi, mutta ainakin se on saanut monet miettimään sen toisenkin kerran, mitä ja miten on tekemässä sitä työtä, joka vaikuttaa kymmenien, satojen tai tuhansien katsojien turvallisuuteen.

Syksyn AV-messuilla järjestetty tapaaminen, jonka alun perin luulin tuovan saman kahvipannun ääreen kymmenkunta innostunutta, keräsikin yhtäkkiä auditorion täyteen väkeä, joka innokkaasti vaihtoi mielipiteitä. Tilaisuudessa peräänkuulutettiin keskustelun viemistä eteenpäin ja virallisemmaksi. Keinoja siihen tuntui kuitenkin olevan kovin vähän.

•••

Jotakin kuitenkin sentään. Rental-puolen toimijat kokoontuvat yhteen pohtimaan yhteisiä suuntaviivoja ja tarkastelemaan ristiin omia käytäntöjään ja ’best practice’ -toiminta-tapojaan. Näistä syntyy ennen pitkää jotakin, ehkä jopa yhteinen ohjeisto tapahtumakentälle, toivon minä.

Pääkaupunkiseudun teatterit ovat käynnistäneet oman näyttämöturvallisuusyhteistyönsä, jolla haetaan niin hyviä ja turvallisia käytäntöjä kuin myös yhteisiä koulutuksia. Myös tapahtumatalot ovat todenneet yhteisten tapaamisten olevan erinomainen työväline työtapojen ja turvallisuuskulttuurin kehittämisessä.

Ja AV-alan toimialajärjestö AVITA on kutsunut kokoon työryhmän miettimään sellaisia virallisempia toimintatapoja, joilla näitä asioita voitaisiin edistää siten, että tapahtuma-alalle syntyisi samanlainen vakavasti otettava turvallisuuskulttuuri kuin esimerkiksi rakennustyömailla on, sellainen, jonka noudattamista pidettäisiin kunnia-asiana. Ja josta ei tingittäisi. Ei kustannussyistäkään.

•••

Keskustelun aloitukseksi kysyin yhteisöltä, josko meillä ollenkaan on aiheesta yhteistä keskusteltavaa, vai olinko yksin huoleni kanssa. Näyttää olevan. Kysymyksiä, ehdotuksia, toiveita, vaatimuksia ja muita sananvaihtoja on syntynyt jos vaikka mistä turvallisuuteen liittyvästä kasapäin, ja hyvä niin.

Standardien ja toimintaohjeiden jakaminen, neuvominen, tilannetiedotukset vaikkapa tekeillä olevan Euroopan ripustusstandardin etenemisestä tai alan koulutusnäkymistä, opinnäytetöistä, kokemusten jakaminen, kysymykset ja yhtenäiset tai eriävät näkemykset on perin helppo jakaa alan matalan kynnyksen Facebookissa.

•••

Se, mikä keskusteluissa on tullut toistuvasti esiin, on kentällä vallitseva kiihkeä tarve oikealle tiedolle ja oppimiselle. Vaikka olen uskonut, että alan turvallisuustaso on parantunut aivan eri tasolle kuin millä se vielä kymmenen vuotta sitten oli, minulle onkin pikku hiljaa valjennut, että etenkin maakunnissa otetaan jatkuvasti aikamoisia tapahtumanjärjestämiseen liittyviä turvallisuusriskejä edelleen. Eikä niitä asenteita ja toimintatapoja osata korjata niin kauan kuin ei edes ymmärretä, että omaksutuissa työtavoissa on mitään kyseenalaista.

•••

Perusongelma liittyy siis nimenomaan tiedon vähäisyyteen ja osaamattomuuteen. Kaikkien etu on se, että osataan enemmän ja tehdään oikein ja turvallisesti. Oikein tekemisen myös kaiken järjen mukaan pitäisi vaikuttaa kustannuksiin siten, ettei turvallisuus ainakaan ole se osa-alue, josta tingitään, kun tehdään liian halpoja tarjouksia. Esimerkiksi vakuutusyhtiöt voisivat olla tällaisessa kehityksessä avainasemassa. Liikennevakuutuksen kaltaisen bonusjärjestelmän luulisi houkuttelevan niin järjestäjiä, toteuttajia kuin tilaajiakin kohti turvallisempia remuhetkiä.

•••

Mutta mitä se tapahtumaturvallisuus sitten oikeastaan pitää sisällään? Senkö, että trussit pysyvät pystyssä, eikä kukaan saa sähköiskua? Kyllä nekin, mutta myös paljon muuta.
Itselleni tuli mieleen aika monta osa-aluetta. Paloturvallisuus, ripustaminen, työajat, yleisömassat, tapahtumatilat ja -alueet, tavaroiden ja ihmisten kulkureitit, työntekijöiden osaaminen, työtavat ja koulutus, työyhteisöissä kiusaaminen, seksuaalinen häirintä ja päihteet. Onpahan aikamoinen lista. Eivätkä jää edes tähän.

Siksi olenkin perin tyytyväinen, että keskusteluun osallistuu niin paljon niin monelta eri kantilta asiaa katsovia tahoja. On pelastuslaitosten väkeä, tapahtumanjärjestäjiä, järjestyksenvalvojia, riggaajia, konsultteja, muusikoita, sähköasiantuntijoita, esiintyjiä, teknisiä ja ei-teknisiä tuottajia, ties mitä johtajia ja monen sortin roudareita. Niitä, joiden kaikkien työhön keskustelun aihe vaikuttaa joka päivä.

•••

Kaikkia turvallisuuden osa-alueita yhdistää yksi yhteinen nimittäjä: pyrkimys siihen, että kaikki tapahtumien osallistujat, yleisö, esiintyjät ja työntekijät olisi saatava aina niiden riemukkaimpienkin iltojen päätteeksi kotiin hengissä ja niin fyysisesti kuin henkisestikin kutakuinkin terveinä. Ilman, että turvallisuusvaatimukset kuitenkaan tyystin estävät viihtymisen ja kaikenmoisen nautinnan.

Turvallisuusvimma saattaa nimittäin varsin helposti riistäytyä käsistä kuin enolta varastettu mopedi konsanaan. Liian tiukat rajat estävät tapahtumien järjestämisen tai tekevät siitä kohtuuttoman vaikeaa. Päämäärä ei voi eikä saa olla se, että turvallisuutta käytetään keppihevosena, jonka taakse yritetään päästä piiloon, kun ei oikein huvita että joku yrittää jotakin, eikä oikein jaksaisi edes selvittää, onko se turvallista vai ei. Keppihevosen takana on perin vaikeaa olla piilossa, joten ei kannata vetää mattoa alta innostuneelta järjestäjältä, vaan etsiä yhdessä sellaiset toimintatavat, että rokki soi, jytä raikaa ja ihmisillä on kivaa ilman, että ketään tai mitään sattuu.
 

Kutsuvieraan palsta on Riffin uusi vapaamuotoinen juttusarja, joka käsittelee vaihtuvia teemoja vaihtuvien kirjoittajien voimalla. Sarjan avasi Logomon tapahtumajohtaja, valo- ja äänisuunnittelija Janne Auvinen, jonka parta alkaa jo harmaantua, vaikka onkin varsin nuori mies. Artikkeli on alunperin julkaistu Riffin printtinumerossa 1/2016. 

Riffiä myyvät Lehtipisteet sekä luonnollisestikin kaikki hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 
Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.


Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.

Inkfish-yhtiön kotisivut löytyvät tämän linkin kautta.

23.06.2016
|
Janne Auvinen

Artikkelit / Kutsuvieras

Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy