No sä teet sit sillai…

Esitettävän biisin alkuperä ja luonne olisi hyvä ymmärtää, muuten sitä ei voi lähestyä ja kohdella oikein. Mutta ei alkuperäistä esitystä tarvitse sellaisenaan toistaa vaan siitä voi vallan hyvin tehdä erilaisen, omannäköisensä version. Kyllä Sibelius taipuu steelpannuorkesterille siinä missä Hendrix tai Konstan parempi valssikin. Tarvitaan vain riittävästi tajua eri musiikinlajien erityispiirteistä, oivallusta siitä mitkä asiat voi tehdä toisin ja kuinka samalla säilytetään alkuperäisteoksen ydin. Kyse on siitä, että kunnioitus, ennakkoluulottomuus ja näkemys uuteen tulkintaan yhdistyvät oikeassa suhteessa.
Tämän ajatuksen opin Arilta, joka ei koskaan varsinaisesti opettanut minua koulussa tai sen ulkopuolella, mutta jonka antama käytännön esimerkki oli niin vahva, että jotain siitä tarttui mukaani niiden muutamien hankkeiden aikana, joihin hänen kanssaan osallistuin ja niiden yli 30 vuoden kuluessa, jotka ehdin hänet ystävänä tuntea.

Ari Viitanen (3.11.1950 – 21.11.2014) aloitti musisoinnin lohjalaisessa Millstones-kitaraorkesterissa 1964. Seuraavana vuonna perustettu Tinos-bändi osui nuorisomusiikin kiivaimpaan nousuaaltoon. Yhtye on jälleen keikkaillut viime vuodet lähes alkuperäisessä kokoonpanossaan ja sai ensi vuonna julkaistavan levynsä äänitykset päätökseen marraskuussa.
Musiikista ei kuitenkaan tullut heti ammattia, vaan keikkailun ohessa Arin tie vei opiskelemaan teknisen työn opettajaksi Raumalle ja sieltä aikanaan Karjaalle, jossa toimenkuva laajeni myös yläkoulun ja lukion musiikinopetukseen.
Arin poikkeuksellinen toimeliaisuus ja kyky innostaa oppilaita kävi ilmi nopeasti ja se näkyi ja kuului myös luokan ulkopuolelle – kaikenlainen bändi- ja orkesteritoiminta kukoisti, ja niin oppilaskonsertit kuin alusta loppuun oppilaiden kanssa itse toteutetut musikaalit vakiintuivat olennaiseksi osaksi koulun elämää.

Uteliasta tutkimusmatkailijaa eivät pidelleet aloillaan perinteisen länsimaisen taide- ja rytmimusiikin karsinat – mihin lokeroon esimerkiksi sijoitettaisiin viisikielisillä kanteleilla reggaeta soittava kokoonpano?
Kyseisen yhtyeen keikkamatkalla Ruotsissa 80-luvun puolivälissä Ari tutustui steel pan -musiikkiin, mutta innostusta jarruttivat alkuun käytännön esteet.
Varsinaiseen peukaloiden pyörittelyyn ei aikaa silti jäänyt, olihan maailmassa paljon muutakin mielenkiintoista. Piti mm. ottaa selvää andien musiikista aivan pohjia myöten ja koska autenttisia soittimia ei ollut saatavilla, täytyi opetella itse käsittelemään lampaanvuotia tuhkalipeällä rumpukalvoiksi, rakentamaan panhuiluja ja veistämään zarangoja. Asianmukaiset asut ja inka-peruukit kuuluivat luonnollisestikin kuvaan.

Tämä itsetekemisen periaate toteutui mittavimmin 90-luvulla, jolloin Ari hankki ulkomailta ensimmäiset steel pannut itselleen, otti selvää niiden valmistamisesta ja ryhtyi itse pakottamaan tynnyrinpohjia soittimiksi hyvällä menestyksellä. Soitinten tekemisen ja niiden virittämisen ohella oli tietysti opetettava oppilaita soittamaan ja kirjoitettava sovitukset soittajille.
Pannut osoittautuivat pian loistaviksi koulusoittimiksi, hankalatkin rytmit aukenivat verbaalisesti kekseliäin ”soita potaattinokka” -opastuksin, eikä innokkaista pannuttajista ollut pulaa. Suurimman julkisen tunnustuksen koulun Steel Pan Lovers -orkesteri sai osakseen vuonna 2000, kun ryhmä sijoittui Trinidadilla pidetyissä maailmanmestaruuskisoissa kahdeksanneksi. Orkesteri keikkaili ahkerasti Suomessa ja antoi omalla esimerkillään kipinän, paitsi karjaalaisen Kiilan koulun orkesterille, myös Alavudelle, Fiskarsiin, Kirkkonummelle ja Saloon perustetuille koululaisorkestereille.

Arin työn suurin merkitys ei kuitenkaan ole Trinidadin menestyksessä tai Steel Pan Loversin TV-esiintymisissä. Sen kaiken takana on enemmän: Ari rohkaisi ja kannusti, hyväksyi erilaisuuden, otti ihmiset mukaansa tekemään ja iloitsi siitä että jotain saatiin aikaan yhdessä.
Tämä lienee ollut myös yhtenä perusteena vuonna 2000 myönnetylle Lastenkulttuurin valtionpalkinnolle.

Tätä toimintaa hän jatkoi aktiivisesti vielä eläkkeelle jäätyään, mm. Billnäs Music Factory -kokoonpanossa, monen entisen oppilaansa rinnalla soittaen.

Poikkeuksellista opettajaa, Riffin artikkelitoimittajaa ja pitkäaikaista ystävää muistaen.

Lukuterveisin
Lauri Paloposki,
päätoimittaja

 

JK.

Kaivoin Riffin arkistosta esiin kolme Aria koskevaa juttua vuosien varrelta. Arin itsensä kirjoittama Theremin-artikkeli on yhä varsin ajankohtainen sillä soitin on edelleen suosittu ja jutussa esiteltävä rakennussarjakin on yhä myynnissä. Toinen hänen kirjoittamansa kuvaa mainiosti suhtautumista asioihin: jos ei kaupasta löydy, tehdään itse. Tällä kerralla syntyi kitara,  Chickenbaker eli Kanaleipuri – hyvänmielen 12-kielinen.

Kolmannen artikkelin – Pannu soikoon – kirjoitti aikanaan Taisto Kuortti vierailtuaan Karjaalla selvittämässä miten steel-pannuja tehdään.


 

03.12.2014
|
Lauri Paloposki
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy