Miksi pilata hyvä kappale muodikkailla soundeilla?

|
 

Edellisessä numerossa pohjustin aihetta arvelemalla, että itselleen ominaisen musiikillisen mukavuusalueen perusta paalutetaan jo varhaisessa vaiheessa elämää ja sen jälkeen miellyttäviksi koettava uusi musiikki noudattaa pitkälti juuri sitä tunnusmerkistöä joka paalutetulle alueelle aikanaan on mahtunut. Nyt laajennan teoretisointia hieman: jaan musiikin äänimaailman kahteen osaan, kestäviin ja hetkellisesti innostaviin ilmiöihin.

Koko kevyen musiikin historia on ollut pyrkimystä uuteen niin sävelkielen kuin äänimaailman värienkin eli soundien suhteen. Esimerkiksi sähkökitara oli reilut 60 vuotta sitten upouusi ilmiö, vaikka nykyisin sen sointi on jo peruskiven asemassa, jopa kaikkine vuosikymmenten aikana mukaan tarttuneine tehosteineen.

Edellä mainittu lähtöpyrkimys juontuu ymmärtääkseni siitä, että niin sanotut kansan syvät rivit eivät kokeneet vakavampaa taidemusiikkia omakseen ja koko kevyt musiikki syntyi ikäänkuin kapinana korkeakulttuurin yhtä muotoa vastaan. Sittemmin kapina on toistunut jopa kevyen musiikin sisällä: varhainen rock järkytti iskelmä- ja viihdemusiikin asemaa, jatsin historia tuntee yhä uusia ja yhä kapinallisempia suuntauksia, punk pyrki palauttamaan kansalle sen mikä kansalle kuuluu, kun progressiivinen rokki muuttui yhä vaikeatajuisemmaksi jne.

Vaikka suuri osa kevyestä musiikista onkin nykyisin vakiintunut noudattamaan tiettyjä genre-sidonnaisia lainalaisuuksia ja osa kevyestä musiikista on sovituksellisen rakenteensa hienostuneisuudessa täysin vertailukelpoista klassisen kanssa, on jotakin tästä alkuperäisestä pyrkimyksestä yhä jäljellä. Jollei muuten niin nimenomaan soundien kohdalla. Levyille etsitään ja haetaan sellaisia soundeja, jotka olisivat uusia, kiehtovia ja joilla erotuttaisiin joukosta.

Ja se on tarkka paikka, niin sanoakseni. Sillä kaikki uudet ja innostavat soundit eivät syystä tai toisesta kestä aikaa vaan ne kuluvat puhki ja muuttuvat nopeasti naurettaviksi niin kuin 1980-luvun ylettömät olkatoppaukset. Tällaiset soundit ovat joko tyylillisiä ylilyöntejä – samoja keinoja kyllä saatetaan kyllä käyttää edelleen nykyään, mutta loivemmin... Tai sitten ne ovat alunperin niin keinotekoisia, että maku alkaa pian ellottaa – muistatteko Rymdin, 1970-luvun "Lisää joukkoon vain vesi" -mehun, joka maku havainnollistaa keinotekoisen esanssin käsitettä äärimmäisellä tavalla...

Tällä tietokoneäänityksen plugari-aikakaudella efektejä on tarjolla enemmän kuin milloinkaan ja ne pystyvät yhä erikoisempiin vatkauksiin, muljautuksiin, morfauksiin ja emulointeihin. Kaikki stimulantit eivät tunnetusti ole kumminkaan aina hyväksi, vaikka ne kiehtovia näkyjä tarjoaisivatkin.

Siksi kysyn, kannattaako hyvä kappale pilata muodikkaalla tehosteella, kun sen voisi saada kestämään aikaa ihan perinteisillä perussoundeilla? Onko esimerkiksi aivan välttämätöntä laittaa lauluun säröä, tai litistää vokalisti niin kiinni kuuntelijaan, että jokainen sisäänhengitys kuuluu yhtä lujaa kuin itse laulu?

Jos työn alla olevassa kappaleessa olisi musiikillisia aineksia kestokuunteluun, niin eikö siihen tulisi suhtaua kuin gourmet-aterian valmistukseen: valitaan harkiten oikeat mausteet ja käytetään niitä sopivasti. Hyvätkin raaka-aineet kun voi pilata jo yhden mausteen yliannostuksella, tai sotkemalla keitokseen pikkuisen kaikkia ryytihyllystä löytyviä lisukkeita.

Se mikä vaikuttaa aivan erinomaiselta ensimmäisellä suupalalla, saattaa muuttua jo yhden aterian aikana ylivoimaiseksi, saati sitten jos useampana päivänä syö samaa. Ja kun musiikista kerran oli kumminkin kyse niin radioasemathan pitävät puolestamme nykyään huolen siitä, että ainakin soittolistalle sijoittuvia kappaleita tulee kuunneltua toistuvasti useita kertoja, toisinaan jopa saman päivän ellei peräti aamupäivän, tai jopa pelkän aamun kuluessa. Jos siinä myllytyksessä huomio kiinnittyy jo ensikuulemalla tolkuttoman hallitsevaan soinnilliseen erityispiirteeseen, vaihtuu radiokanava aika nopsaan seuraavilla soittokerroilla.

Eikä semmoisia levyjä tule myöskään kaivaneeksi esiin vuosien päästä nostalgisissa tunnelmissa vaan ne saavat rauhassa unohtua sellaiseen laatikkoon joka löytyy avaamattomana kellarikomerosta vielä kolmannenkin muuton tapahtuessa. Ja silloin se laatikko saneerataan kyydistä roskikseen kenenkään kaipaamatta. Karmea kohtalo, jos nimittäin sillä levyllä olisi ollut yksikin ajaton ja aidosti hyvä kipale jonkin muotitehosteen alle piilotettuna…

Lukuterveisin

Lauri Paloposki,
päätoimittaja