Mitähän tehtäisiin?

|
 

Avasin taannoin television juuri sopivasti, kun siellä oli meneillään Elixir-niminen ohjelma. Lyhyessä ajassa ehdittiin seurata vasta-alkajan ensiaskeleita golf-viheriöllä, juoksukärpäsen puraiseman amatöörin valmistautumista puolimaratoonille ja eräelämää aiemmin kokemattoman ensimmäistä yöpymistä telttaretkellä; kaikkia näitä pätevien oppaiden johdolla.
Merkillepantavin seikka oli asenne – näytettiin kädestä pitäen miten hauskaa ja helppoa on harrastaa liikuntaa, ja miten vaivattomasti kaikki käy, kun on hyvät kamppeet ja osaavat neuvojat.

Liikuntaa ja ulkoilua osataan siis markkinoida sohvaperunoille sujuvasti ja tulokset näkyvät taatusti kasvavina harrastajamäärinä ja parempina elinehtoina kaikille alalla toimiville, olivatpa nämä sitten tarvikeliikkeitä, suorituspaikkojen ylläpitäjiä, toiminnan ohjaajia tai asiasta kirjoittavia journalisteja.

Eivätkä liikunta- ja ulkoiluhenkiset tahot ole ainoita, jotka osaavat markkinoida omaa toimintaansa. Ruoanlaittoa ja askartelua esitellään niitäkin kaikille soveltuvina ajanvietetapoina. Jopa tietokonepelien pariin opastetaan omalla tv-ohjelmalla!.

Mutta missä on musiikkialan vastaava puffaus? Edes kerran viikossa kohtuulliseen katseluaikaan ruudun täyttävä 45-minuuttinen, jossa näytettäisiin miten palkitsevaa ja mukavaa on ryhtyä soittamaan tai laulamaan. Ja kerrottaisiin kuinka vasta-alkaja pääsee harrastukseen kiinni sujuvasti, olipa iältään viisi tai viisikymmentä.

Ohjelma, jossa tekijöinä olisivat yhteisrintamassa alan oppi- ja tutkimuslaitokset, soitinkauppiaat ja laitteiden maahantuojat, äänitteiden tuottajat ja studiot, klubit ja konserttitalot, lehdistö ja muu media – kaikki ne tahot, joiden toiminta edes osittain perustuu tavalla tai toisella musiikin tekemiseen ja esittämiseen.

Sellaista ohjelmaa ei ole, eikä taida tullakaan. Suo ja kuokka ovat olemassa, mutta asiaan uskova idealisti koko hankkeen vetäjäksi puuttuu. Ja ilman sellaista ei näin hajanaista ja sisäänlämpiävää kenttää kokoa mikään noin mittavaan yhteisponnistukseen.

Valitettavasti markkinoinnin puute ei ole ainoa musiikkiharrastuksen suosiota jäytävä tekijä. Alalla osataan kyllä sulkea ovi tulokkaan nenän edestä tehokkaasti. Käytän tässä vanhaa konstia ja siirrän kohtauksen toiselle näyttämölle, urheiluvälinepuotiin.

Olen kyllä tavannut varsin tietäväisiä urheilukaupan myyjiä, mutta kukaan niistä ei ole sentään tempaissut hyllyltä tennismailaa käteensä saatikka vetänyt luistimia jalkaansa näyttääkseen asiakkaalle, miten se oikea ässä syötetään tai tyylipuhdas piruetti pyöräytetään.
En näytä urheilijalta siviilivaatteissani, enkä sellaisena itseäni pidäkään. Oleellista on, että siitä huolimatta myyjä ei nollaa harrastukseni merkittävyyttä vaan suhtautuu minuun urheiluliikkeen varteenotettavana asiakkaana.

Ikävä todeta, että tässäkin kohden urheiluväen askelmerkit ovat paremmassa ojossa kuin musiikkipuolella. Onhan sellaisia kaikuja valitettavasti kuultu, että musiikkiliikkeen myyjä saattaa hyvinkin poimia soittimen telineestä ja vääntää sankarisoolon, jonka jälkeen asiakas poistuu pää kumarassa mitään ostamatta ja tulevista musiikillisista nautinnoista unelmoimatta.

Tulokas voidaan kätevästi nöyryyttää myös heittämällä keskusteluun muutama sellainen termi, joilla keskustelu rajataan sisäpiirin omaa erikoiskieltä osaavien etuoikeudeksi. Keinoja on ja niitä valitettavasti myös käytetään.

Ja kyllä noviisin lannistamiseen osallistuvat mielellään muutkin tahot. Niinpä luvuton määrä aikuisia potee jonkinasteista traumaa, jonka synty paikantuu koulun musiikinopetukseen, tai sellaisen mestarin soittotunneille, että aikuiseksi vartuttuaan varjelee tarkoin altistamasta omaa jälkikasvuansa samanlaiseen piinaan.

Perusasia on yksinkertainen: soittaminen on kyllin haastavaa sellaisenaan – kenenkään siitä kiinnostuneen innostusta ei ole syytä torpata tekemällä toimeen tarttumisesta epämiellyttävää tai edes työläämpää kuin se jo muutenkin on. Päinvastoin tulisi ponnistella kaikin keinoin, jotta asialle vähänkään virittyneet saataisiin mahdollisimman sulavasti juurrutettua mukaan.

Jokainen uusi soiton tai laulun harrastaja on plussaa koko alalle riippumatta siitä, yltääkö tuore musikantti milloinkaan kansainvälisiin myyntimenestyksiin vai onko puuhastelu soittimen kanssa enemmänkin vain keino pysyä poissa muusta pahanteosta.

Ja tämä olisi syytä huomioida myös musiikkikoulutuksessa: maailmanluokan tähtiä nousee näin pienestä kansasta verraten harvakseltaan ja jokainen sen kaltaiseen menestykseen yksioikoisesti tähtäävässä jalostusrääkissä tarpeettomasti lannistettu ja musisointiin makunsa menettänyt harrastaja on menetys koko alalle.
Maailmalla menestyvien esikuvien innostavaa vaikutusta ei sovi vähätellä, mutta on myös loistava päämäärä soittaa vain soittamisen itsensä vuoksi ilman sen kummempia urasuunnitelmia.

Asiaa voi ajatella niinkin, että mitä enemmän on musisoinnista myönteisiä kokemuksia saaneita maallikoita sen helpommin lohkeaa valtion ja kunnan budjetista myös määrärahoja kaikenlaisen sävelkulttuurin tukemiseen aina opetuksesta nuorisotoimen ylläpitämien bändikämppien varusteluun. Ja sitä myönteisemmin vanhemmat suhtautuvat lastensa pyyntöihin, kun hankinnan kohteena onkin ensisoitin eikä uusi lumilauta.

Musiikki kilpailee ihmisten ajasta ja huomiosta kaikkien muiden ajanvietetapojen kanssa. Tässä kilvassa sillä ei ole minkäänlaista marginaalistakaan asemaa automaattisesti. Sen vuoksi olisi syytä koota voimia yhteen ja tehdä jotakin näkyvää ja kuuluvaa yleisen musiikinharrastamisen edistämiseksi. Millä keinoin ja keiden toimesta, olkoon laajemmankin keskustelun aiheena.

Kesäterveisin

Lauri Paloposki,
päätoimittaja