Pysyvässä murroksessa

|
 

Selasin taannoin kaapin perukoille varastoituja vinyylilevyjä ja kuuntelin muiden muistojen ohessa myös omia tuotoksiani parinkymmenen vuoden takaa. Niistä huokui vankkumaton usko omiin soitannollisiin taitoihin; ideoita oli muunnettu esikuvien innoittamiksi sävelkuluiksi ennakkoluulottomasti, riskejä kaihtamatta ja omia rajoja ymmärtämättä.

Siihen nähden on kerta toisensa jälkeen yhtä häkellyttävää törmätä näihin useimmiten hyvin koulutettuihin nykypolven nuoriin muusikoihin, joiden tekninen osaaminen ja musiikillinen sanavarasto sekä tyylitietous ovat jotain aivan muuta kuin oma silloinen, pääosin itse ominpäin opittu ja kehitelty ilmaisukeinojen valikoima.

Jos lasketaan opiskeluajaksi karkeasti viisi vuotta, voi ajatella, että parinkymmenen vuoden jaksoon mahtuu neljä soittajapolvea, jotka kukin vuorollaan ovat nousseet esille ja ryhtyneet edelleen jakamaan oppimaansa joko esiintyvinä esikuvina tai opettamalla.
Yleisen osaamisen taso on noussut kohisten ja siinä missä aiemmin saattoi luetella ne puolen tusinaa tunnettua maamme kärkinimeä per soitin, joutuu nyt turvautumaan jo kahden käden sormiin, eivätkä nekään riitä. Osaajia on enemmän ja nämä osaajat ovat monesti täysin kansainvälistä tasoa.

Paradoksaalista kyllä, tuotantokulttuurin muutos tekee toisaalla tyhjäksi sen hyvän, jota osaamisen ja ymmärryksen kasvu yhtäällä antaisi mahdollisuuden tavoitella. Vaikka muusikoiden yleinen taso onkin noussut huimasti, ei radiossa soivien kappaleiden perusteella tätä aina huomaa.
Tässä kohden teknologian kehittyminen lienee poikinut kaksi toisistaan eriytyvää kehityssuuntaa, joissa uudet mahdollisuudet nähdään tyystin erilaisina ja niitä käytetään keskenään erilaisten päämäärien saavuttamiseen.

Perinteisen levy-yhtiön silmin katseltuna uusi teknologia tarkoittanee säästömahdollisuuksia kustannuksissa ja se merkitsee samalla tuotantojen lukumäärällä suurempia voittoja, tai sitten mahdollisuutta kokeilla useampia tuotantoja samansuuruisilla voitto-odotuksilla.
Onhan kieltämättä kustannustehokasta, kun tuottaja-sovittaja tietokoneineen kynäilee suurimman osan kuultavasta musiikista kotonaan sekvensserille ja osallistuvien muusikoiden osana on lähinnä elävöittää kokonaisuutta muutamalla soitetulla raidalla. Samalla kokonaisuus jää kuitenkin kauas ihanteellisesta.

Sovittaminen on yksi asia, ja siihen tietokone tarjoaa oivat puitteet. Mutta sovituksen julkituominen joko koneella tai elävillä soittajilla ovat kaksi täysin eri asiaa.

Jo se, että musiikille luonteenomainen muusikoiden välinen vuorovaikutus kitketään pois soitattamalla yksitellen kutakin muusikkoa vuorollaan, riittää harvoja poikkeuksia lukuunottamatta tappamaan musiikista sen kipinän, jolla normihyvästä kehkeytyisi jotakin erityistä. Pienet ideat jäävät yksittäisiksi heitoiksi, jollei kukaan muu omalla soitollaan kommentoi ja kehittele eteenpäin asiaa.

Sellaisia säveltäjiä ja sovittajia, jotka ovat hahmottaneet koko orkesterin kaikki äänet ja osanneet ne kirjoittaa nautittavaan ja tarkastelun kestävään muotoon, on sittenkin verraten harvassa. Paljon enemmän on sellaisia yhtyeitä, joissa muusikoiden keskinäinen musiikillinen vuoropuhelu tuottaa lennokkaita ja nautittavia kokonaisuuksia. Sellaisia, joissa loppusumma on jotakin enemmän kuin osaset yhteenlaskettuina.

Muusikoiden vinkkelistä katseltaessa uusi teknologia antaa kuitenkin mahdollisuuden toimia ominpäin ja saada aikaan teknisesti niin hyvää jälkeä, että tulokset voidaan julkaista.
Aiemmin tähän vaadittiin levy-yhtiön rahoitus ns. virallisessa studiossa tehtävään työhön, nykyisin hankkeen voi toteuttaa suurinpiirtein lohkaisemalla kesäloman budjetista osan levyn tekemiseen. Jos sopivat tilat löytyvät ja oma osaaminen yltää äänittämiseen, voi soveliaan laitteiston kasata helposti projektia varten. Mikä parasta, usein omatoimisuuteen liittyy mahdollisuus käyttää lähes loputtomasti aikaa soittamiseen ja yksityiskohtien hiomiseen.

Äänittäminen on kuitenkin ammattitaito siinä missä soittaminenkin, ja siksi tulokset eivät ole automaattisesti loistokkaita, vaikka kalustoa ja aikaa löytyisikin. Äänittämisen kohdalla on asteltava samanlainen kehityspolku, jota myöten muusikoiden taitotaso on noussut.

Harvoja poikkeuksia lukuunottamatta joudummekin todennäköisesti odottamaan niitä todellisia helmiä vielä jonkin aikaa. Nyt on lupaavia mahdollisuuksia, jotka toivottavasti pystytään lunastamaan jatkossa.

Tällä polulla pienet itsenäiset ja usein muusikoiden itsensä perustamat levy-yhtiöt ovat edelläkulkijoita. Suurin kompastuskivi on äänitteen tehokas jakelu kuluttajien ulottuville, mikä tällä hetkellä onkin isojen levy-yhtiöiden ainoa näkyvä valtti – niillä on halutessaan mahdollisuuksia sekä markkinoida että jaella. Mikäli pienten itsenäisten yhtiöiden jakelu saadaan järjestettyä konstilla tai toisella riittävän kattavaksi, on omaehtoisen ja itse rahoitetun tuotannon tulevaisuus vielä nykyistäkin valoisampi.

Osa muusikoista haluaa tehdä levynsä juuri sellaisessa muodossa kuin itse haluavat, vaikka levyn myynti itsessään ei tuottaisikaan varsinaista voittoa. Mikäli leipä irtoaa keikkailemalla, tämä on mahdollisesti aivan käypä asetelma.

Iso levy-yhtiö elää luonnollisesti levyjen myynnistä ja silloin pelkät musiikilliset ansiot eivät ratkaise. Viimeistään MTV:n ylikansallisen ohjelmatarjonnan myötä tietty osa musiikista ja levy-yhtiötoiminnasta on nivoutunut viihdeteollisuuteen. Ja viihdeteollisuudessa musiikin osuus artistin ympärille sommiteltavasta kokonaisuudesta on vain voiteluaine, eikä välttämättä edes oleellisin sellainen.

Kun televisiossa haetaan pop-idolia, niin ei kait kukaan kuvittele, että silloin oikeasti etsittäisiin musiikillisesti käänteentekevää uutta kykyä tai edes nykynormien mukaan täyspätevää ammattilaista musiikin tekijäksi? Eiköhän kisassa haeta tietyt julkisuuskuvan vaatimukset täyttävää eli nuorekasta, edustavan näköistä ja tuoretta hahmoa, jolla misseyden sijasta oli tällä kerralla avunaan kohtuullisesti laulutaitoa. Sellaista, jonka nousu kaikkien lehtien kansiin olisi sopiva tuhkimotarina tuhansien teiniunelmien pontimeksi.

Tästä näkövinkkelistä katsellen Idols-kisa oli varsinainen laskelmoinnin taidonnäyte, joka onnistuneesti osti ja kalasti julkisuutta keinoja liiemmin kaihtamatta. Valitettavasti se samalla antoi suurelle yleisölle varsin pinnallisen ja masentavan kuvan musiikkiteollisuudesta ja levy-yhtiötoiminnasta.

Kenties valtiollinen radio- ja televisioyhtiömme sentään huomaa hoitaa julkista tehtäväänsä ja lohkoo ohjelmabudjetistaan vastaiskun kaupallisille ohjelmatuottajille: maanlaajuinen kykykilpailu nuorille muusikoille ja laulajille, bändisarjoineen päivineen. Ja pätevin tuomarein...

Lukuterveisin

Lauri Paloposki,
päätoimittaja