Eric Sardinas – dobro, messinkiputki ja magneettimikrofoni…

Eksoottinen rokkarin ulkonäkö ja Marshallin kautta soiva resonaattorikitara ovat Eric Sardinasin tavaramerkki.

Tavoitan hyväntuulisen Eric Sardinasin syyskuisena iltana hänen kotikaupungistaan Los Angelesista. Ehkä kotikaupunki on tässä suhteellinen käsite, sillä Eric kertoo olevansa levotonta sorttia: seuraavalla viikolla mennään Havaijille ja sitten taas Eurooppaan. Helsingissä mies konsertoi pian tämän jutun teon jälkeen, alkuvuodesta 2017.

Hän on yksi niistä työn sankareista, jotka tekevät jatkuvasti klubi- ja festivaalikeikkaa eri puolilla palloa. Mukana on aina Big Motor, toisin sanoen komppiryhmä, jossa tällä hetkellä soittavat basisti Paul Loranger ja rumpali Demi Lee Solorio.

Levyjä Sardinas on tehnyt kiertämisen ohessa seitsemän kappaletta. Niistä viimeisin on saksalaiselle Jazzhaus-yhtiölle vuonna 2015 julkaistu Boomerang. Utelen uutisia mahdollisen uuden levyn tiimoilta, ja sellainen on kuulemma tulossa, mutta mitään sen tarkempaa Eric ei nyt paljasta.

Mitä tulee studiotyöskentelyyn, niin vuosien varrella Eric Sardinasin sessioita ovat luotsanneet parikin varsin tunnettua tuottajaa: veteraani Eddie Kramer sekä modernimman rockin parissa maineensa luonut Matt Gruber. Erosiko näiden kahden työskentytapa paljonkin siinä, mitä tulee Sardinasin musiikin työstöön levyä varten?

– Jos ajatellaan mikä heidän kanssaan oli yhteistä, olennaista on se, että minun tapauksessani toimii parhaiten orgaaninen levytysprosessi. Se tuo minun parhaat puoleni esiin, ja sillä tavalla saadaan aikaan rehellinen albumi. Vapaassa ympäristössä luovuus voi kukkia, ja sillä tavalla saan musiikista eniten irti. En koskaan soita kappaletta kahdesti täsmälleen samalla tavalla. Siksi nautin studiossa live-soiton kaltaisesta vapaudesta.

Levyilleen Sardinas haluaa äänittää bändin pohjaraidat analogisesti.
– Käytämme kahden tuuman nauhaa, ja se on soundin puolesta meille paras ratkaisu. Sitä voi kutsua ”old school” -meiningiksi tai miksi haluaa, mutta itse olen vinyylien ystävä. Nautin ’60-70-lukulaisten ja sitä vanhempien levyjen energiasta ja syvyydestä. Silloin äänitettiin rehellisesti ja välineenä oli nauha. Kun näen nauhan pyörivän, saan irti parasta soittoa, Eric perustelee.

 

Epäortodoksinen tyyli

Fort Lauderdalessa Floridassa vuonna 1970 syntynyt Eric Sardinas aloitti soittamisen hyvin nuorena, ja kertoo, että ”rakkaus kitaraa kohtaan syntyi jo ennen kuin muistan”.

– Ensimmäinen kunnollinen kitarani oli nailonkielinen, sitä ennen minulla oli lelukitaroita. Sen jälkeen suuntauduin soittamisessa aina akustista puolta kohti. Pidin aina puoliakustisten kitaroiden tunnusta, isoista kitaroista, enkä ollut milloinkaan Strato- tai Tele-jätkä, vaan jätin ne ammattilaisille. En koskaan ottanut tunteja, vaan viritin kitaran aina sen mukaan mitä kuuntelin ja sitä kautta minusta tuli hieman epäortodoksinen soittaja, Sardinas kertoo.

Sardinasin soittotyyliin vaikuttivat eniten bluesin peruskivet. Toisaalta myös soul-musiikki, Creedence, Chuck Berry, Led Zeppelin ja Jimi Hendrix olivat ahkerasti kuuntelussa.

– Aloin kuunnella Charley Pattonia, Bukka Whitea, Fred McDowellia, Son Housea ja tietysti Robert Johnsonia. Listaa voisi jatkaa pitkään. Intohimo ja tulisuus saivat minut rakastumaan resonaattorikitaraan. Samaan aikaan aloin soittaa putkella, sillä se soundi vetosi tunteisiini yhtä lailla. Putken käyttäminen loi fiiliksen, jonka keinoin yksi ainoa soittajakin pystyi kertomaan tarinan musiikissaan. Tuo paketti sisälsi minun kannaltani kaiken tarpeellisen.

Autotallissaan Eric Sardinas alkoi kokeilla resonaattorikitaran sähköistämistä sähkökitaran magneettimikrofoneilla, sillä myös Chicago-soundi kiinnosti.
– Jokainen painaa sormenjälkensä siihen tyyliin mitä soittaa, ja siinä näkyy oma tausta ja oma sanottava. Kuuntelin Elmore Jamesin ja muiden aikalaistensa soittoa, ja löysin oman juttuni, kun vein resonaattorikitaran soundia sinne Chicago-bluesin suuntaan.

Toisin kuin akustisilla soittajilla, hänellä ei ole minkäänlaista tallanalusmikrofonia kitaroissaan.
– Käytän esimerkiksi ’56-mallista Lipstick-mikrofonia. Niissä kitaroissa jotka otan Helsingin keikoille, on puolestaan yksikelaisen kuuloiseksi käämitty Seymour Duncanin custom-humbucker. Mitään pietsomikkiä tai muuta vastaavaa ei kitaroissani ole.

Keikoilla Eric liikkuu särön ja puhtaamman soundin välillä kitaran volumepotikan avulla. Hänen levyillään taas kuulee usein säröisemmän kitaran parina puhtaan Dobro-raidan.

– Haluan löytää kitaroistani perinnettä kunnioittavan akustisen äänen vain volumen muutoksella. Jos se ei riitä, niin käytän sitten ihan mikrofonia. Välillä haluan siis akustista puhdasta ääntä, mutta tarvittaessa Marshall-tyylistä särölle puskettua soundia.


Marshall toimii keikkavahvistimena

Mitä tulee kitaroihin, Eric on soittanut esimerkiksi vanhoja ’70-luvun Dobroja, myös Washburnin valmistamaa Eric Sardinas Signature -kitaraa. Nykyinen signature-malli on Gibsonin valmistama La Pistola.

Vahvistimissa ykkösvalinta on Rivera. Kuitenkin Sardinas nähdään usein soittavan nimenomaan Marshallilla. Onko se ykkösvalinta kiertueilla?

– Läheskään aina en pysty ottamaan Riveraa kiertueille, joten silloin käytän perinteistä Marshallin JCM 800 -sarjan nuppia sekä kaappia, jossa on Celestionin-kaiuttimet ja niistä yleensä kaksi Greenbackia. Marshall on hieno peli ja sillä on his-to-rian-sa, mutta Rivera on täydellinen vahvistin. Sen kautta soittaminen on kuin menisi autopesulaan, mutta ilman autoa – siinä kastuu, Eric kuvaa Riveran luonnetta omalla tyylillään.

Monissa keikkavideoissasi näkyy kuinka käytät kahta capoa samassa nauhavälissä. Se on hieman poikkeavaa.

– Se johtuu parista seikasta. Pidän slide-putkea pikkusormessa ja soitan hyvin agressiivisesti. Koska lyön kieliä putkella kovaa, niin aika helposti capo lennähtää kaulasta irti. Minulla on maailman paras capo, Dunlopin Trigger, mutta niitäkin on parempi olla kaksi, koska soitan voimakkaasti ja epäortodoksisesti. Kaikille muille yksi capo riittää varsin hyvin.

Soitatko konserteissa yhdellä vai useammalla virityksellä?
– Pääosin käytän avointa G:tä, joka siis on capon kanssa A. Myös avoin D, capon kanssa E, on käytössä. Ja tietysti capolla näitä kahta viritystä voi muuttaa enemmänkin eri korkeuksille.

Sinulla on oma, niin ikään Dunlopin valmistama messinkinen slide-putki, Preaching Pipe. Se pohjautuu vanhaan itse valmistamaasi messinkiputkeen. Oletan, että sillä on rooli sinun soundissasi?

– Kyllä se ehdottomasti siihen myötävaikuttaa yhtenä tekijänä. Koen, että putki on soittajan oman fiiliksen jatke. Suosin messinkiä siksi, että se on juuri sopivan pehmeä materiaali. Sillä voin läimäyttää kieliä ja saan ilmoille roskatynnyrisoundin, mutta toisaalta myös romanttisen soinnin, Eric tiivistää lopuksi.

•••

Tämä haastattelu on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 6/2016Vastaavia, musiikin tekemiseen uppoutuvia ja sen liepeille kiertyviä haastatteluita julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.

Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden itsellesi esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena. 

Riffin yksittäisiä numeroita voi ostaa myös digitaalisena näköispainoksina Lehtiluukkupalvelusta.  

Printti-Riffiä myyvät Lehtipisteet sekä luonnollisestikin kaikki hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 
Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.


Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.

 

 
04.02.2018
|
Timo Östman
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy