Litku Klemetti, Sellosali, Espoo 8.2.2018

Varoitus! Tämä juttu sisältää kehuja ja kärjistyksiä.

Reilu vuosi sitten törmäsin ensi kertaa Litku Klemettiin, kun Juna kainuuseen –kappale oli Radio Suomen Levylautakunnan ruodittavana. Kun en oikein koskaan ole ollut mikään suomi-rock-ihminen…
Mutta nuoren ja älykkään naisen aikaansaannoksen vaikutus oli välitön ja totesin itsekseni: ”Tästä mimmistä kyllä kuullaan vielä”. Arjen melskeissä Klemetti ei itseltäni kokonaan unohtunut, mutta aika rientää. On mukavaa olla joskus oikeassa. Hämäläisenäkin.

Terävät kriitikot ja se tiedostavampi musadiggareiden valiojoukko olivat kyllä jo 2016  löytäneet ja antaneet ylistyksensä Litku Klemetille, joka on, peijakas sentään, enemmän kuin tervetullut tähän umpitylsään ja ennalta-arvattavaan suomalaiseen musiikkiympäristöön.
Omaperäisyys, aito persoonallisuus ja mielikuvitus kun nyt vain kertakaikkiaan ovat loistaneet poissaolollaan täkäläisistä musiikkiympyröistä jo aivan liian pitkään. Suomessa tunnutaan olevan jo amerikkalaisempia kuin Amerikassa!
Litku tuli, ja avasi oven, josta raikas, puhdas kuhmolainen ilma soljuu keuhkoihimme.

Sellosali leppeän talvisena torstaina ei ole aivan täysi, mutta kun Litku käppäilee lavalle kello 19 jälkeen, se on sitten yhtä kolmekymppisen naisen näytöstä. Hänen ehdoillaan.

Iloinen ja eläväinen, ennustamaton nuori nainen balalaikkansa kanssa avaa illan konsertin kappaleella Yksinkertaista. Kertoo sen olevan jo kaukaiselta Juna Kainuuseen –levyltään ( 2017), ja antaa ymmärtää, että paljon on vuodessa jo tapahtunut, kuten varmasti onkin.
Bändi saapuu ”röökiltä” nyt sekin jo lavalle ja alkaa puolitoistatuntinen, kaksiosainen näytös, jossa tähtenä loistaa tarinamme nainen.
”Rokki keksitään aina uudestaan”, sanoo Litku välipuheissaan, ja tällä kertaa onkin enemmän kuin mielenkiintoista kuulla myös noita juttuja kappaleiden välissä. Nainen ei malta olla oikein paikallaan, ja se kuuluisa heittäytyminen on aidosti läsnä. Pipo poistuu aina välillä Litkun päästä, mutta palaa myös takaisin paikalleen!

Nelimiehistä bändiä ei illan aikana syystä tai toisesta esitellä, mutta rumpali Sammyä Litku toppuuttelee tämän ollessa ”liekeissä” temmoissaan. Sehän on rumpaleiden perisynti keikoilla. Jopa Copelandin. Tempo löytyy.

Kuullaan Lauantaitanssit, sekin ”Juna”-levyltä, ja viisu kasettina ilmestyneeltä, Tuntematon Numero –yhtyeen kanssa loppuvuodesta 2017 julkaistulta äänitteeltä ”Päivä päivältä vähemmän”. Asiaan vihkiytyneet jo tietävät, että Klemetinkin myötä C-kasettikin on kokemassa pirteätä paluuta. Mutta meillä kaikillahan on kotona toimiva dekki, eikö niin?

 

 

No mitä Klemetin musiikki sitten on? En pysty vastaamaan. Casion pikku kiippari sekä balalaikka pauhaavat. Oivaltavia sanoituksia, kunnianosoituksia vanhoille hiteille ja klassikoille, niin sanoin kuin sävelin (Prinsessa 65, Suljettu sydän, Secret Love…). 
Litkun äänenväri on häivähdys Taiskaa, up-tempo-rallit ( ja se Casio) tuovat mieleen varhaisen Blondie-yhtyeen. Meillä on tässä kuulkaa feminiininen versio alkuaikojen Röyhkästä! Mutta mikä parasta, rikas suomenkieli, joka taipuu tarvittaessa kyllä mihin vain, röyhistää rintaansa ansiokkaasti.

Kylähulluja muistetaan, ja ”Kassit laskeutuu” kuullaan ennen Sellosalin perinteistä väliaikaa. Hemmetti, kun on hauskaa!

Toisessa setissä Litkun päähine on lippalakki. Bändi eläytyy, ja kuullaan materiaalia huhtikuussa ilmestyvältä ”Taika tapahtuu”-levyltä:  Taikaa, Miksi en lähtisi kaupunkiin sekä ”Retro-Lissuille” omistettu Liisa.
Klemetin musiikilla on tunnistettavuutta, ja oma tyyli, nimenomaan, on kova saavutus ja sitä voisi nimittää vaikka litkuiluksi. On tehty selväksi, että Klemetin soololevyt ja toisaalta myös Tuntematon Numero - bändilevyt tehdään vastaisuudessa kaikki Litku Klemetin nimellä ja samalla kokoonpanolla.

 

 

Tarttuvan Jääkuningatar-kappaleen jälkeen Litku lausuukin alkusikermät Ilmari Kiannon sanoittamasta ikiaikaisesta Nälkämaan laulusta, eikä nyt ole kysymys suinkaan yleisön kosiskelusta. Vaikuttavaa ja ilahduttavaa samaan aikaan.

”Juna”-levy kuullaan keikalla lähes kokonaan, mutta myös silkkaa progea instrumentaali-pläjäyksenä tarjotaan. Kaivattu lepohetki myös vokalistillemme.

Bändin Euroviisuna tituleerattu Tähtiyö kuullaan ennen Juna Kainuuseen –hittiä, jossa kitarasoundit ovat vihdoin riittävän erotellut.

Sellosalissa kuultiin energistä ja mukavasti melskaavaa bändiä, jolla on mainio johtaja. Hänellä on sitä pilkettä silmäkulmassa. Ja loistava, paljon, mutta asiaa soittava basisti!
Ja koska tarkoitus on kertoa faktaa, niin Litkun bändin kokoonpanohan on: Aleksi Muhonen (kitara & taustalaulu), Juho Kalliolahti (Fender-basso), Sami Keinänen (rummut) sekä kuvissa näkyvä, tuntemattomaksi (numeroksi) jäänyt kosketinsoittaja.

 

Silmiinpistävän moni-ikäisiä diggareita sisältänyt kokemaansa hyvin tyytyväinen yleisö sai juttuhetkensä vielä Litkun kanssa levynmyyntipisteellä. Hyvä Suomi ja Litku!


 

10.02.2018
|
Matti Rinne
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy