Pelkkänä korvana, näön vuoksi

Olen kiinnittänyt huomiota jatkuvasti huonontuvaan kykyyni sietää sellaisia ääniä, jotka liittyvät niin kiinteästi tiettyihin visuaalisiin elementteihin, ettei niillä ilman tätä kuvallista yhteyttä ole kunnollista omaa merkitystään.

Televisio ja tietokonepelit tarjoavat hyviä esimerkkejä ilmiöstä, jossa vaikka miten sekava ja epälooginen ääni saattaa olla kyllä täysin perusteltua kuvaa katsovan kannalta. Mutta toisessa huoneessa, pelkkää ääntä kuunnellen tulkinta onkin vääjäämättä toinen – kyseessä on silkka häly ellei peräti meteli.
Johtopäätös: jos äänimaisema suunnitellaan kuvallise  kerronnan tueksi, sen ei välttämättä tarvitse eikä se ehkä tilanteesta johtuen voi edes muodostaa omaa erikseen kuunneltavaa ja itsellisesti merkittävää kokonaisuuttaan.
Kuvan liitännäinen on kuvan liitännäinen.

Sitten on niitä tilanteita, että äänen pitää kantaa ihan omin voimin, ilman mitään tukea. Kuten vaikka äänilevyllä tai radiossa, jälkimmäinenhän on ääniviestinnän väline puhtaimmillaan. Kun mitään ei näy, vaan kaikki perustuu pelkkään kuuloon, on tuon kuuloaistimuksen kautta saatava syntymään myös kaikki ne mielikuvat joita visuaalisella ulottuvuudella olisi voitu ruokkia, jos sellainen olisi ollut käytössä.
Johtopäätös: äänistudiossa ei pitäisi olettaa, että kuuntelija näkee mielessään soittajan, laulajan tai uutistenlukijan ilmeen ja eläytyy sen mukaan – jollei ilme myös kuulu soitosta, laulusta tai puheesta.

Joissain tapauksissa kuvia korvaavat tyylikeinot saattavat mennä jo vähän liiallisuuksiin: kun studiossa tehdyn radiohaastattelun taustalle ajetaan kahvilailluusion luomiseksi tehostekirjastosta löytynyttä kahvikuppien kilinää ja muuta hälyä, syntyy kyllä voimallinen mielikuva haastattelupaikasta, mutta niin voimallinen, että kuulija vaihtaa kanavaa. Miksi tuota viitsisi kuunnella, kun ei haastateltavan sanoista saa selkoa, ainakaan autossa jossa on jo taustahälyä yllin kyllin muutenkin.
Johtopäätös: viestin meneminen perille saattaa toisinaan olla eri asia kuin taiteellinen vaikutelma.

On kuitenkin myös tilanteita joissa visuaalinen ulottuvuus ruokkii myönteisessä mielessä kuunteluelämystä. Artistin näkeminen konsertissa – puhumatta nyt sen enempää tyylikkäiden valojen, lavastuksen ja puvustuksen osuudesta – saattaa kohottaa
kuunteluelämyksen aivan toiseen ulottuvuuteen kuin pelkkä musiikki olisi itsessään saanut aikaan.
Johtopäätös: ei pidä aliarvioida visuaalisuuden merkitystä, paraskin musiikkiesitys voi saada lisänostetta tyylikkäästä kattauksesta. Ja vastoin päin: hienoinkin musiikkiesitys saattaa latistua pahemman kerran, jos visuaaliselle ulottuvuudelle viitataan kintaalla.

Asian voi kääntää toisinkin päin ja kysymyksen muotoon. Jos kerran näköaisti vaikuttaa voimakkaasti
kuullun arviointiin, niin voiko se johtaa myös harhaan? Ja mikäli voi, niin olisiko katsomista kenties syytä rajoittaa silloin, kun studiossa työstetään ääntä äänenä?
Tarkoitan sitä, että jospa ekvalisoitaisiinkin ihan korvakuulolta, vilkaisematta hertsilukemia ja etenkään sitä näytölle piirtyvää summittaista korjaimen vaikutuskäyrää. Kompressoitaisiin vahtimatta viisarin liikehdintää. Ja kuunneltaisiin osuiko leikkauksen sauma nätisti sen sijaan, että zoomataan aaltomuotoa koko ruudun kokoiseksi.
Eikös se olisi osaltaan samalla aitoa paluuta siihen vanhan liiton meininkiin, jonka perään niin moni mieluusti huhuilee?

Lukuterveisin
Lauri Paloposki,
päätoimittaja

Huom: pääkirjoituksen alkuosa on julkaistu jo paperilehden ilmestyessä 16.4.2014. Teksti on täydennetty kokonaiseksi ja paperilehteä vastaavaksi 9.6.2014.

16.04.2014
|
Lauri Paloposki
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy