Jerry Douglas – raskaan sarjan mestari!

Kesällä 2012 täydelle Finlandia-talolle konsertoinut Alison Krauss & Union Station toi suomalaisten kuultaville bluegrass-musiikin mestareihin lukeutuvia soittajia. Jalokivenä tässä kruunussa kimalsi dobro-legenda Jerry Douglas, jota tuolloin myös haastattelimme.


Pari tuntia ennen konsertin alkua puhelias Jerry Douglas saapuu Riffin haastatteluun mustan Beard-nimikkosoittimensa kanssa. Sen väri on musta, koska niin oli ensimmäinen hänen koskaan näkemänsä dobrokin.
Sittemmin jo lähes neljän vuosikymmenen aikana on Douglasin soittoa taltioitu yli 2000 äänitteelle, ja esimerkiksi laulaja-lauluntekijä James Taylor on siunannut hänet tittelillä ”Dobron Muhammed Ali”.
Timantinkovan tekniikan ja tyylitajun täydellisesti yhdistävä Douglas tuntuukin olevan kotonaan monissa eri tyyleissä, oli kyseessä sitten perinteinen bluegrass, country, kelttiläinen musiikki, monisyinen instrumentaalimusiikki tai lukuisten lauluntekijöiden tuotannot.

Helsingissä kuultu Alison Kraussin yhtye on toinen hänen vakityöpaikoistaan. Pari viikkoa aikaisemmin olin puolestaan nähnyt hieman erilaisen Douglasin, kun hän New Yorkin B.B. King -klubilla soitti kokeilevampaa soolomateriaaliaan oman yhteensä kanssa. Soololevyillään Jerry Douglas onkin usein rikkonut bluegrassin rajoja ja laajentanut instrumenttinsa reviiriä.

Tämä musiikillinen matka jatkuu Douglasin uudella albumilla ”Traveler”, joka nimensä mukaisesti kuljettaa häntä sessioihin eri paikkoihin. Levyn vierailijoita ovat muiden muassa Eric Clapton, Mumford and Sons, Paul Simon, Keb’ Mo’ ja Dr. John.

Levyllä kuullaan esimerkiksi erilaisia rytmikäsityksiä, vaihdellen nopean bluegrassin etukenoisuudesta New Orleansin laidback-meininkiin. Veteraanituottaja Russ Titelman kertoo albumin promotrailerissa pyrkineensä viemään Douglasin tämän mukavuusalueen ulkopuolelle.

– Se oli oma pyyntöni. Koko levyn tuotannon punaisena lankana oli viedä minut pois tutuista kuvioista ja niistä paikoista joissa yleensä soitan, esimerkiksi Alisonin musiikista, kertoo Jerry.

– Ensimmäiset sessiot teimme New Orleansissa. Pidän kaupungista ja olen vieraillut siellä usein, mutta musiikillisesti olin täysin muukalainen, sillä en ole koskaan soittanut paikallisten muusikoiden kanssa. En tuntenut heistä ketään ennestään, joten olin nimenomaan heidän musiikillisessa maailmassaan. Mutta oloni ei ollut missään vaiheessa mitenkään hankala. Kyseessä oli oikeastaan enemmänkin sessiotyylinen homma, jossa mukaudutaan erilaisiin tilanteisiin.

Levyn kappalevalinnat tulivat Douglasilta, mutta tällä kertaa kokonaiskuvaa vahti toinen korvapari.
– En kontrolloinut kappaleiden toteutusta siinä määrin kuin aiemmilla soololevyilläni. Niillähän olen aina aluksi ottanut vastuun muiden soitosta ja vasta sitten kiinnittänyt huomiota omiin tekemisiini. Tällä kertaa ainoastaan soitin, ja Russ kuunteli kokonaisuutta. Hänen vastuullaan oli ratkoa ongelmakohdat ja lisätä kokonaisuuteen puuttuvat osat.

 

Sooloura voitti sessiomuusikkouden

Jerry Douglas syntyi vuonna 1956 Ohiossa. Dobroa hän alkoi soittaa jo kahdeksanvuotiaana, ja ensimmäiset keikat tuli heitettyä oman isän bluegrass-bändissä. Tätä seurasivat ensimmäiset ammattilaisbändit, progressiivista bluegrassia soittanut Country Gentlemen sekä J.D. Crowen New South -yhtye, jossa tuohon aikaan olivat mukana myös kitaristi Tony Rice sekä multi-instrumentalisti Ricky Scaggs.

Vuonna 1979 Douglas teki ensimmäisen soololevynsä ”Fluxology” ja liittyi Whites-perheyhtyeeseen, jossa jäsenyys kesti 1980-luvun puoliväliin saakka. Tuona ajanjaksona alkoi myös ura Nashvillessa kysyttynä sessiomuusikkona, jonka lomassa soololevyjen sarja jatkui tasaisena. Soolouransa vuoksi Douglas vetäytyikin sessiomuusikon töistä 1990-luvun lopulla, mutta liittyi samoihin aikoihin Alison Kraussin Union Station -yhtyeeseen.

Nämä kaksi projektia ovatkin kulkeneet sen jälkeen rinnakkain, unohtamatta osallistumista mielenkiintoisiin projekteihin, esimerkiksi BBC:n Transatlantic Sessions -musiikkisarjan tekemiseen tai vaikkapa ”O’ Brother Where Art Thou” -elokuvan soundtrackilla soittamiseen. Varsinkin 1990-luvulta läh-tien yhteistyökumppaneiden joukossa on ollut paljon bluegrass- ja country-genren ulkopuolisia muusikoita, kuten Ray Charles, Elvis Costello, John Fogerty, Bill Frisell tai Charlie Haden.

Uudella levyllä tuo lista saa taas jatkoa esimerkiksi laulajien osalta. Huolimatta soololevyjensä virtuoosimaisesta instrumentaalimusiikista Douglas on soittanut aina paljon myös laulajien kanssa. ”Traveler”-albumilla laulukappaleiden määrä vain on aiempia soololevyjä runsaampi.

– Laulajan taustalla soittaminen on erilainen taiteenlaji verrattuna instrumentaalimusiikin soittamiseen ja siinä sooloiluun. Laulumusiikissa kappaleen rakennetta tulee tarkastella eri tavalla, sillä siinä tavallaan maalaa jonkin valmiin ympärillä, Jerry kertoo lähestymistavastaan.

Koetko, että soitat vähemmän silloin kun mukana on laulaja?
– Kyllä se ehdottomasti niin menee. Silloin kuuntelen mitä laulaja tekee, hänen tapaansa aksentoida, ja yleensäkin laulun tarinaa. Koko soittotilanne on erilainen verrattuna siihen, että soittaisi vaikkapa toisen instrumentalistin kanssa.

– Tavallaan laulajan kanssa soittaminen vie soitosta jonkin verran vapautta pois, koska se vaatii kurinalaisuutta. Sanojen mukaantulo muuttaa soittotilannetta aina hieman muodollisemmaksi. Yleensähän melodialinjat lauletaan aika lailla samalla tavalla säkeistöstä toiseen, eikä mukana ole sellaista linjojen muuntelua kuin instrumentaalimusiikissa, jolloin pyritään luomaan vastamelodioita päämelodialle ja improvisoimaan sen ympärillä, Jerry kokee.

 

Lap steel särösoundilla

Viimeisimmillä levyilläsi olet soittanut entistä enemmän myös lap steel -kitaraa. Koetko sen eroavan instrumenttina paljonkin resonaattorikitarasta, ja lähestytkö niitä jotenkin eri tavalla?
– Sointi on erilainen, joten kyllä lähestymistapani soittamiseen muuttuu. Resonaattorikitaran soittajissa on monentyylisiä persoonia – jotkut soittavat pehmeästi ja hiljaa, itse taas kuulun agressiiviseen soittajatyyppiin. Kun soitan lap steeliä, soundini on yleensä aina siellä särön puolella.

Lap steel -osastolla Jerry suosii nykyään Lap Kingin Bell Aire -malleja, joissa on Lollar-mikrofonit sekä seisaaltaan soittamisen mahdollistava tukivarsi. Hän kertoo myös Fenderiltä olevan tulossa hänelle Stratocaster square neck -kaulalla ja Stevie Ray Vaughan -tyylisellä rungolla.
– Minulla on yksi Fenderin tekemä Telecaster lap steel, mutta olen aina halunnut myös Stratocasterin, nimenomaan sen mikrofonien välisoundien vuoksi, Jerry tarkentaa.

Vahvistimina ovat omilla keikoilla yleensä Fender Twin ja Marshall, sillä ajoittain kovaääniseksikin yltyvän soiton sekaan tarvitaan voimaa.
– Uudella levyllä soitan myös trioni kanssa, jossa ovat mukana basisti Victor Krauss sekä rumpali Omar Hakim. Tuossa tilanteessa olen äärimmäisilläni lap steelin kanssa ja olemme usein todella kovaäänisiä. Kutsumme tyyliämme nimellä ”Jethro Beck”: siinä kitarani on melodiaääni, ja nämä kaksi komppavat sen alle hullun lailla rytmiä, jonka seasta pyrin selviämään kotiin.

Tämän kokoonpanon kanssa lavalla on myös akustisen kitaran vahvistin, esimerkiksi Fishman Loudbox, jotta myös dobron monitorointi saataisiin samalle voimakkuustasolle basso- ja rumpukompin kanssa, eikä se olisi pelkän lavamonitoroinnin varassa.
– Riittävän headroomin ansiosta voin kontrolloida soiton volyymia soittamatta kuitenkaan kovempaa, Jerry toteaa.


Vaikutteita jazzista saakka

Jerry Douglasin soololevyjen instrumentaalisävellykset ovat usein olleet monisyisiä. Kerronkin Jerrylle, että kuulemallani B.B. King -blubin keikalla (jolla oli mukana myös viulisti Luke Bulla) musiikki kuulosti ajoittain lähes fuusiojazzilta.

– Voi olla, mutta tyyli kyllä syntyy automaattisesti eri persoonallisuuksien tavasta soittaa. Luken lisääminen joukkoon oli hyvä idea, koska nyt bändissä on toinenkin solisti, jonka kanssa voin soittaa vastaääniä ja joka myös lisää hieman kosketinsoitinmaista fiilistä pitkillä linjoillaan. Prosessoimme hänen viulusoundiaan jonkin verran tuon vuoksi. Saamme hänen avullaan myös hieman puhallinsoitinmaista fiilistä mukaan, sillä puhallin-sektion käyttö oli yksi juttu, jonka uusi albumi on musiikkiini tuonut.

– Itse tykkään usein siitä, kun hyvä solisti vetäytyy välillä taka-alalle, eikä ole koko aikaa äänessä. Tuolloin varsinaiset soolo-osuudet ovat sitten entistä maukkaamman kuuloisia.

Kuinka muuten päädyit soittamaan rumpali Omar Hakimin kanssa?
– Managerini oli aikoinaan mukana kasaamassa Stingin ensimmäistä soolobändiä, jossa olivat muun muassa Omar ja Kenny Kirkland. Nyt hän tiedusteli minulta, olisiko minulla toivomuslistaa muusikoista, joiden kanssa haluaisin työskennellä. Heitin Omarin nimen ilmaan, ja kävi ilmi, että managerini oli edustanut häntäkin pitkän aikaa. Omar lähtikin innolla mukaan.

– Omar Hakim on Manu Katchén tavoin rumpali, jonka tausta on Weather Report/Miles Davis -tyylisessä fuusiomaailmassa. Sieltä he sitten siirtyivät pop- ja rockmusiikin puolelle, jossa määrittelivät paljon rumpalin roolia, Jerry kertoo suosikkirumpaleistaan.

– Victor Krauss taas on aina ollut suosikkibasistejani nimenomaan soololevyjeni kaltaisessa musiikissa. Olemme soittaneet yhdessä esimerkiksi Bill Frisellin levyillä. Hänellä on aivan mieletön soundi, ja ajattelin että hänestä ja Omarista tulisi loistava rytmisektio, joka takaisi minulle ison alueen liikkua - Spinal Tapia mukaillakseni ison takamuksen! Ja kun Luke pääsee soittimellaan vielä minuakin korkeammalle, niin eiköhän meillä ole tarpeeksi äänialaa hallussa, Jerry nauraa.

Sähköisemmästä puolesta puhuttaessa, olet joskus maininnut kuunnelleesi itse asiassa paljon sähkökitaristeja.
– Kyllä, koska dobro-soittajat loppuivat minulta nopeasti kesken. Aloittaessani ei ollut juuri muita kuin Mike Auldridge, Uncle Josh Graves sekä Brother Oswald. Toki joitain muitakin oli siellä täällä, mutta tärkeimmät vaikutteeni tulivat kuitenkin Mikelta ja Joshilta. Kun olin kolunnut heidän tyylinsä aika perusteellisesti läpi, halusin oppia uutta. Siksi aloin kuunnella Jeff Beckiä, Duane Allmania, Eric Claptonia, Jimi Hendrixiä sun muita.

Jerry onkin levyttänyt oman version esimerkiksi Hendrixin ”Hey Joe”-klassikosta. Myös jazz-saksofonistit ovat tulleet tutuiksi, ja löytyypä omilta levyiltä versioita Weather Reportin tuotannosta. ”Traveler”-levyn yksi kohokohta taas on pelkästään dobrolle sovitettu ”American Tune / Spain” -soolomedley Paul Simonin ja Chick Corean sävellyksistä. Se hämmästytti myös Finlandia-talon yleisöä jo pelkästään teknisenä suorituksena.

– Lester Young, Sonny Rollins, jopa Ornette Coleman...Kuuntelin aikoinaan ketä vaan löytääkseni soittooni uusia fraaseja, fraseerausta ja uutta sointia. En ole niinkään käyttänyt jazzin asteikkomaailmaa, koska soitin pääosin bluegrass- ja country-bändeissä. Siinä ympäristössä sooloileminen lyydisessä moodissa tai kromaattisesti olisi ollut ehkä vähän liian kaukaa haettua. Toki pystyn siihen ja joskus sitä harrastankin lähinnä omaksi ilokseni. Mutta muulloin on kuitenkin parempi pysytellä samassa laatikossa muun bändin kanssa, Jerry päättää.



– Mielestäni Dopyeran veljekset onnistuivat nappiin silloin ensimmäisellä kerralla, kertoo Jerry viittaten Dobro-soitinmerkin kehittäjiin. Myös Jerry Douglas Signature -mallien suunnittelua on ohjannut ajatus resonaattorikitarasta kaiutinsysteeminä, mutta uudenlaisin konstein. Jerryn mukaan eri taajuudet ovat tässä soittimessa kauniisti balanssissa esimerkiksi sisällä olevan äänenjakajan avulla. Kitaran hieman kaarevapohjainen koppa on rakennettu laminoiduista puulajeista.

 

Beard Guitars

Jerry Douglas on soittanut paljon Scheerhornin instrumenteilla, mutta haastattelun aikaan ykkösoittimia ovat Paul Beardin kitarat.

– Kun sain ajatuksen signature-mallin toteuttamisesta, ehdotin sitä Tim Scheerhornille. Hän kuitenkin kieltäytyi, koska ei yksittäisenä rakentajana olisi ehtinyt tekemään sen vaatimia kokeiluja puulajien sun muiden yksityiskohtien suhteen. Hän ei olisi myöskään pystynyt toimittamaan riittäviä tuotantomääriä, Jerry kertoo.

– Soiteltuani sitten Paulin kitaroilla huomasin hänen kehittyneen aivan Tim Scheerhornin veroiseksi dobro-rakentajaksi. Lisäksi hänen firmansa pystyy vastaamaan markkinoiden kysyntään. Kehitimme myös Fishmanin mikrofonisysteemin näiden soittimien kanssa, enkä ole vielä asennuttanut sitä muihin kitaroihini.

Lisätietoa: Beard Guitars

 

 

 

 


•••

Tämä haastattelu on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 6/2012Vastaavia, musiikin tekemiseen uppoutuvia ja sen liepeille kiertyviä haastatteluita julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.

Riffiä myyvät Lehtipisteet sekä luonnollisestikin kaikki hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 
Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.


Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.

 

05.02.2017
|
Teksti: Timo Östman | Kuvat: Juha Seila

Artikkelit / Haastattelut

Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy