Steve Morse – Morseaakkosia

|
Image

Yhdysvaltalainen Steve Morse on yksi aikamme tärkeitä sähkökitaristeja, jonka näkemykset muusikkoudesta tekevät vaikutuksen, oli oma musiikkimaku sitten mikä hyvänsä. Instrumentaaliyhtye Dixie Dregsistä, soololevyistään, sekä nykyään myös Deep Purplen riveistä tuttu kitaristi ehti jakaa Suomen-vierailullaan 2006 ajatuksiaan myös Riffin lukijoille.

Kun katse kiertää ympäri Hotelli Kämpin hienoa sviittiä, en epäile ollenkaan etteikö rockin soittaminen löisi leiville tämän bändin kohdalla. Ihastelemme kuvaajamme Juhan kanssa Deep Purplen kiertuemanagerin järjestämää hulppeaa haastattelupaikkaa, kun odotamme juttutuokion alkua helmikuun ensimmäisen keskiviikon iltapäivästä.

– Tännekös mun piti tulla?, kysyy puolestaan hetken kuluttua ovensuuhun ilmestyvä Steve Morse. Saapuessaan haastateltavamme tavallaan ”rikkoo” ylellisen idyllin pitkillä hiuksillaan ja pukeutumisellaan: farkut, lämpöliivi, buutsit ja teepaita. Hän astuu huoneeseen juuri sen oloisena kuin miehen on tottunut kuvissa näkemään.

Tuossa pukeutumiskoodissahan tavallaan kiteytyy myös Morsen lähtökohta musiikin tekemiseen. Työläismentaliteetilla, vailla turhaa ulkomusiikillista kotkotusta. Steve Morse on aina ollut nimenomaan muusikon asialla; seikka, joka tuleekin hyvin ilmi tulevan puolituntisemme aikana. Mutta ei hän myöskään ole tuon tinkimättömän asenteensa vuoksi pelännyt tehdä välillä muitakaan töitä elantonsa eteen.

Tällä hetkellä Morsen pääasiallinen työnantaja on kuitenkin edelleen iskussa oleva veteraaniyhtye Deep Purple. Miten onnistuu ajan jakaminen ikään kuin kahden eri uran kesken? Oletko kovinkin kiireinen nykyään?

– Oikeastaan olen aina ollut itsenäinen musiikkini suhteen. Tapanani on ollut säveltää musiikkia pikkuhiljaa, ja sitten jossain vaiheessa levyttää sitä. Siitä on hyötyä, kun on aina jotain kiikarissa, jota voi odottaa. Joten kerran vuodessa kokoonnun Dixie Dregsin ja Steve Morse Bandin kanssa, ja teemme joitain keikkoja yhdessä. Samalla pidän myös kitaraklinikkoja isommissa kaupungeissa Yhdysvalloissa, Steve kertoo.

Steve puhuu innokkaasti, ja kysymättäkin pääsemme heti toivomaani aihepiiriin eli kitaransoiton harjoitteluun.

– Kitaraklinikat ovat erinomainen mahdollisuus jakaa vaikutteita nuorille muusikoille – siis hyvässä mielessä tietysti!, Steve naurahtaa ja jatkaa: 
– Niiden yhteydessä voi karkoittaa hieman sitä mystiikkaa ja niitä väärinkäsityksiä, joita muusikon ammattiin usein liitetään. Ainakin aikoinaan tälle alalle tuli paljon ihmisiä vääristä syistä – kuuluisuuden halusta, hienon elämäntyylin tai rahan ja juhlimisen vuoksi. Tarvitaan soittajia, jotka tekevät tätä hommaa rakkaudesta musiikkiin. Ja kun tuon ymmärtää, ei ole niin vaikeaa päästä selville kitaransoiton salaisuuksista – toki se vaatii aikaa ja vaivaa.

– Yritän aina selittää, että kyseessä on yksinkertainen prosessi. Ja ihan kuin missä tahansa duunissa tuo prosessi alkaa yleensä siitä, että pyrkii tekemään työnsä paremmin. Ei siis pitäisi hyväksyä itseltään kuin paras mahdollinen suoritus. Tietysti lavalle mennessä joutuu ottamaan vastaan sen mitä tulee, mutta se ei saa olla syynä sille, etteikö tulisi valmistautua mahdollisimman hyvin. Lavalla sitten vaan reagoi ympärillä olevaan. Ja mitä paremmin on harjoitellut, sitä kykenevämpi on reagoimaan siihen, mitä tapahtuu.

Harjoitteletko edelleen paljon, ja onko sinulla joitain tiettyjä harjoitusrutiineja?

– Harjoittelen päivittäin. Mutta joka päivä ei tietenkään tarvitse käydä läpi samaa asiaa, pääasia että harjoiteltavissa asioissa on joitain samoja piirteitä. Koska itse soitan lähes jokaisen säveliskun plektralla, fraaseissa ja jopa arpeggioissakin, harjoittelen paljon arpeggioita ja asteikkoja ympäri otelautaa edestakaisella plektranliikkeellä.

– Samoin treenaan duuriasteikon eri moodeja, jokaista niistä eri puolilta otelautaa, kutakin kolmella eri sormituksella. Koska eri moodeissa on samoja piirteitä, tuokaan systeemi ei ole niin monimutkainen kuin usein luullaan.

Morsen harjoittelussa olennainen seikka onkin oman soiton ongelmakohtien analysointi. 

– Dixie Dregsin monimutkaisista biiseistä saatan joskus ottaa muutaman tahdin pätkän, toistaa sitä ja sen lomassa huomioida ne paikat, joissa missaan nuotin. Sillä tavalla pystyn eriyttämään soittoni ongelmakohdat. Eli usein vaikka näin: ”alaspäinen lyönti kolmannella kielellä, ylöspäinen lyönti neljännellä kielellä” – siitä se heikko kohta löytyy, ja sitten harjoittelen vain sitä pätkää. Tuollainen on minun lähtökohtani tekniikan harjoittelussa – eli analysoin paikat, missä teen virheitä plektran lyöntien suhteen.

Erityisesti plektratekniikkasi tuo usein mieleeni bluegrass-musiikin tietyt piirteet.  Oletko saanut vaikutteita bluegrass-soittajilta?

– Kyllä, ehdottomasti. Itseasiassa bluegrass-musiikissa on mielestäni paljon yhtäläisyyksiä vaikkapa Megadeath-tyylisiin kitaraosuuksiin. Molemmissa lähestymistapa on hyvin intensiivinen ja rytminen, mikä on armotonta ja taukoamatonta. Mielestäni on mahdotonta olla pitämättä bluegrass-tyylisestä viulun, banjon tai kitaransoitosta, koska se on niin laadukasta, Steve naurahtaa.

Myös keinotekoiset huiluäänet tuntuvat olevan isossa roolissa soittotekniikassasi? Miksi?

– Ne kuulostavat erikoisilta ja epätodellisilta. Kun sähkökitaraa soittaa vahvistimen läpi, soundissa on aina perustavaa laatua oleva samankaltaisuus. Ja kyllä monet kitaristit todella kuulostavat samankaltaisilta soundin suhteen. Kuuntelijana haluan vaihtelevuutta, mutta itseään on soittajana vaikea arvioida – sitä vaan tekee parhaansa. Kaipa minä yritän huiluäänten avulla tuoda soittooni hieman lisää vaihtelevuutta.

 

Frankesteinin telestä nimikkokitaraksi

Steve Morse on jo parikymmentä vuotta soittanut ykkösinstrumenttinaan Ernie Ballin Music Man -nimikkokitaraansa. Sen lähtökohtana oli Steven aikoinaan käyttämä ja itse kehittelemä Fenderin telecaster- ja stratocaster-mallien hybridi, joka lepää hänen sylissään juuri ”The Introduction” -levyn kannessa. Leikkisästi Steve onkin kutsunut tuota kitaraa nimellä ”Frankensteinin telecaster”.

– Minulla oli erilaisten kokeiluiden kautta syntynyt kitara, jossa oli stratocasterin kaula telecasterin rungossa. Kitarassa oli neljä mikrofonia, joista kaksi olin suunnitellut DiMarzion kanssa. Se olikin lähes täydellinen kitara, lukuun ottamatta muutamaa yksityiskohtaa, joita halusin parannella. Olin yrittänyt esimerkiksi teettää soittimesta kopioita eri soitinrakentajilla, mutta ne eivät vain ikinä oikein onnistuneet, Steve muistelee.

– Tunsin Ernie Ballin väen ja tiesin heidät toimivaksi yhtiöksi. Heiltä tuli sitten idea nimikkomallista, joka suunniteltaisiin täysin minun ehdoillani. Aluksi olin epäileväinen, kun nuo aikaisemmat kokemukset eivät olleet tuoneet toivottua tulosta.

Stevelle kuitenkin luvattiin, että kehittelyä jatkettaisiin juuri niin kauan, kunnes soittaja olisi itsekin täysin tyytyväinen. Ernie Ballin väeltä tuli myös ideoita, jotka yhdessä Steven omien lähtökohtien kanssa muokkasivat alkuperäiseen verraten melko erinäköisen, modernin sähkökitaran.

– Ensinnäkin runkoon tehtiin ylimääräinen lovi kaulan yläpuolelle, mitä telecasterissa ei ole. Lisäksi rungon kulmia pyöristettiin hieman. Kaulaan lisättiin ylimääräinen nauha, mutta ei kuitenkaan 24. nauhaan asti, koska silloin kaulamikrofoni olisi tullut väärään paikkaan. Pidän myös heidän kaularaudan säädöstään huomattavasti enemmän. Soittimen viritinlapa taas on lyhyt, eikä siinä ole kielen pidikkeitä kuten Fendereissä, mikä takaa paremman vireen pysymisen. Ja koska soitin on näin ollen lyhyempi, tämä kitara on helpompi kuljettaa lentokoneen matkustamossa. Kaulaan lisättiin vielä lopuksi paksummat nauhat sekä ruusupuu-otelauta.

– Mikrofoniosastolla asensimme DiMarziot myös yksikelaisten paikoille. Volume- ja tone-säätimet aseteltiin siten, että niihin pääsee paremmin käsiksi. Kytkimet, mikrofoniratkaisut, ja säädinten arvot olivat oikeastaan samat kuin itse suunnittelemassani mallissa.

Morsen mukaan lopputulokseksi saatiin täydellisen tasapainoinen kitara, kun rungossa käytettiin kevyttä poppelipuuta. 

– Hyvä tasapaino on erittäin miellyttävä seikka, kun treenaa paljon ja pitkiä aikoja istualtaan. Malli on myös tarpeeksi kevyt, vaikka mikrofoneja onkin paljon. Yläsarvi taas auttoi parantamaan kitaran tasapainoa hihnan kanssa soittaessa. 

– Värin puolesta taas halusin nimenomaan sinisen kitaran, koska en ollut vastaavaan sävyyn juuri ennen törmännyt.

Nyt, 20 vuotta myöhemmin nimikkomallin uusi versio on käynyt läpi päivityksen, jossa sen elektroniikkaan, ulkonäköön ja rungon materiaaliin on tehty pieniä muutoksia. 

– Teimme sellaisen elektroniikkamuutoksen, että otimme pois toisen keskellä olleista yksikelaisista mikrofoneista sekä sille tarkoitetun kytkimen, koska monet iskivät vahingossa kädellään tuohon vipuun. Se oli alunperinkin suunniteltu vain omaan käyttööni komppisoundia varten. Jos sen vahingossa löi päälle, soundi muuttui ohuemmaksi. 

– Runkoon taas tehtiin päivitysvaiheessa vaahterakansi sunburst-käsittelyllä. Ja koko homma vielä koristeltiin purppuran värisillä mikrofoneilla. Kitara on hieman kuin Gibson Les Paul, mutta ryyditettynä hitusella terävyyttä. Lisäksi siitä löytää helpommin puhdasta sointia kuin Les Paulista. He tekivät kaiken mitä toivoin, ja mielestäni tuloksena on täydellinen kitara, Steve vakuuttaa.

 

 

Etelän pohjasakkaa

Steve Morse syntyi vuonna 1954 Hamiltonissa, Ohiossa. Varsinainen lapsuudenkoti sijaitsi kuitenkin Yhdysvaltojen eteläosissa, Augustan kaupungissa Georgian osavaltiossa. Sinne sijoittuivat myös ensimmäiset musiikilliset kokeilut Dixie Dregs -yhtyeen esiasteen, Dixie Gritin suhteen. Yhtye soitti pääosin covereita 1960-luvun lopun raskaamman rockin nimien, erityisesti Creamin ja Led Zeppelinin ohjelmistosta. 

Varhaisesta Dixie Grit -kokoonpanosta kehkeytyi 1970-luvun alussa instrumentaaliyhtye Dixie Dregs, kun Morse ja basisti Andy West aloittivat opinnot Miamin yliopiston musiikin laitokselta. Samasta koulusta yhtyeeseen löytyi myös rumpali Rod Morgenstein
Vaikka Steve Morsen pääinstrumentti oli tuolloin klassinen kitara, hän herätti koulussa huomiota nimenomaan rockaavalla soitollaan. Viululla ja kosketinsoittimilla terästetyn Dixie Dregsin levytysura alkoi varsinaisesti vuonna 1977, jatkuen yhtäjaksoisesti aina vuoteen 1983 saakka.

Tavallaan Dregsin mus›iikki voidaan asettaa samaan sarjaan 1970-luvun suurten fuusioyhtyeiden, kuten John McLaughlinin johtaman Mahavishnu Orchestran tai Joe Zawinulin Weather Reportin kanssa – joskin Dixie Dregsin soundi oli erilainen mm. bluegrass- ja countryvaikutteiden kautta.

– No, meillä oli kyllä aina oma tyylimme instrumentaalimusiikin suhteen. Yes oli meille tärkeä vaikuttaja, ja toki monet muutkin. Siihen aikaan bändeillä tapasi olla omanlainen soundi, piti kehittää jotain omaperäistä, Steve kertoo.

– Halusimme Dixie Dregsin olevan progressiivista rockia soittava instrumentaaliyhtye. Emme olleet kuulleet yhtään vastaavanlaista kokoonpanoa. Toki John McLaughlin oli suuri innoittaja, koska hänen bändinsä soittajilla oli valtavasti energiaa. He tavallaan tekivät samaa juttua kuin mekin, mutta lähestyivät sitä enemmänkin jazzin suunnalta. Itse taas halusin Dregsin liikkuvan jossain sävellettyjen rock-biisien ja tuollaisen jazz-soundin välimaastossa. Siis tehdä musiikkia, jossa olisi enemmän vaikutteita klassisesta musiikista ja bluegrassista, mutta myös jonkin verran jazz-henkeä, Steve muistelee.

Olet maininnut, että Dixie Dregsin oli aluksi vaikea saada levytyssopimusta. Se tuntuu hieman erikoiselta, kun ajattelee kuinka iso juttu fuusiomusiikki ja progressiivinen rock oli 1970-luvulla, myös levynmyynnin suhteen.

– Osittain se johtui minun itseni ja koko bändin haluttomuudesta muuttaa suuriin musiikkikeskuksiin. Emme halunneet ryhtyä nuoleskelemaan ketään ja pelata heidän ehdoillaan. Jotkut meistä eivät vain osaa pelata tuota peliä, ja minä olen yksi heistä. Tiesin, etten pysty sellaiseen, enkä halunnut olla muodikas jätkä isossa suurkaupungissa. 

– Itse asustelimme melko pienessä kaupungissa Georgiassa, missä ei meidän musalla ollut kovin paljon mahdollisuuksia. Kävimme kerran New Yorkissa keikalla, ja kuvittelimme jonkun tarjoavan meille heti sopimusta. Mutta siellähän pitäisi asua pysyvästi – silloin mahdollisuudet ovat paljon suuremmat, kun verkostot ja suhteet kehittyvät ja on jatkuvasti keikoilla. 

– Meillä ei myöskään ollut laulajaa, eikä Dregsiä ollut helppo lokeroida. Jazz-fuusio oli oma lajinsa, mutta meidän soppamme rockista, klassisesta ja bluegrassista taas oli hieman eri juttu. Dixie Dregs -nimihän taas oli pelkkä vitsi, tiedäthän kun parikymppiset jätkät sanovat jotain tyhmää ja pitävät sitä hauskana juttuna, Steve kertaa. 

 

Heinätöitä ja lentämistä

Dixie Dregsin hajoamisen jälkeen Steve alkoi kirjoittaa kolumneja ”Open Ears” -palstalleen ”Guitar for The Practicing Musician” -lehteen. Vuosien varrella artikkelien määrä nousi yli sataan, ja myöhemmin niitä on julkaistu myös parina kokoelmana. Näkemyksensä muusikkoudesta hän kiteytti sanoin: ”Uskon että pidemmän päälle henkilö voi olla muusikkona tasan niin hyvä kuin hän on ihmisenä”. Myös sooloura alkoi saada vauhtia Steve Morse Bandin kautta. Mutta kun toivotun kaltaista yhteistyötä levy-yhtiö Elektran kanssa ei syntynyt, Morsen 1980-lukuun kuului myös aika Kansas-yhtyeen kitaristina.

Kansas-pestin aikoihin kyllästyit sitten musiikkiteollisuuteen täysin, ja kokeilit ammatinvaihtoa. Toteutit haaveesi ja koulutit itsesi ammattilentäjäksi, ja teit tuota hommaa myös työksesi jonkin aikaa. Miltä musiikkibisnes tuntuu tänä päivänä, sillä asiathan ovat muuttuneet aika paljon 1980-lukuun verrattuna.

– Musiikkiteollisuus ei ole koskaan ollut ystävällinen muille kuin niille, jotka onnistuvat sen puitteissa. Ne harvat lottovoittajatkin ovat onnellisia, mutta suurin osa lottoajista vain häviää rahaa!, Steve nauraa ja jatkaa: 

– Enemmänkin olen muuttunut itse. Tajusin jossain vaiheessa, että kaikkiin ammatteihin kuuluu asioita, jotka vain on pakko hoitaa, vaikkei niistä pitäisi. Itse asiassa Dregsin hajoamisen jälkeenkin tein vähän aikaa elääkseni aivan muuta duunia kuin vain soittamista: ajoin kaivinkonetta, tein heinätöitä ja sen sellaista. Tuo lentäjän homma oli siinä mielessä opettavainen kokemus, että silloin todella tiedostin tuon seikan.

– Soittohommissahan vain pieni osa työajasta käytetään itse soittamiseen. Loppuaika menee sitten matkustamiseen, odotteluun ja kaiken kaikkiaan asioihin, joilla ei ole musiikin kanssa mitään tekemistä. Sen takia musiikin suhteen ei kannata tehdä kompromisseja, jotta siitä sitten todella saisi sielulleen tyydytystä, Steve kokee.

Telepaattinen yhteys

1990-luvun puolivälissä Steve Morsen ura sai uuden ulottuvuuden hänen liityttyä kitaristiksi Deep Purpleen. Aluksi Steve suhtautui hardrock-veteraanien kutsuun hieman epäillen, kun ei ollut varma olisiko siirto erityisen loistava oman uran kannalta. Myös pukeutumispuoli arvelutti, kunnes kävi selväksi etteivät nahkavetimet olleet pakollisia. Ja kun erityisesti Jon Lordin kanssa löytyi soitossa lähes telepaattinen yhteys, tuntui uusi siirto enemmän kuin hyvältä. Tämän tietäen kiinnostaakin se, kuinka erilaista sinun on kitaristina soittaa yhtyeen uuden kosketinsoittajan Don Aireyn kanssa, verrattuna Jon Lordiin?

– Enemmänkin olen hämmästynyt samankaltaisuuksista: heillä molemmilla on ensinnäkin ilmiömäinen kyky kuulla musiikki. Mitä sitten soitankaan, molemmat pystyvät välittömästi kuulemaan mitä teen ja sitten analysoimaan kuulemaansa. Kumpainenkin heistä on erittäin hyvä improvisoija, ja he tuntevat myös Hammondin urut läpikotaisin mitä tulee soundin muokkaamiseen. Sekä Don että Jon pitävät rockaavan urkukaman soittamisesta ja osaavat soittaa kimpassa kitaristin kanssa, niin että molempien jutut toimivat yhdessä, Steve kertoo. 

– Toki jotain pieniä erojakin on. Don kaiketi harjoittelee enemmän kuin muut tuntemistani kosketinsoittajista. Hän on myös kiinnostunut syntikoista, soundeista, ja tykkää päivittää laitteistoaan. Jon taas oli enemmänkin juuri urkujen soittaja.

Soittaako myös Don Airey improvisoituja sointuvaihdoksia soolojesi alla, kuten Jon Lord tapasi tehdä?

– Molemmat heistä ovat erittäin hyviä siinä hommassa, Steve naurahtaa ja lisää: Se on mukavaa luksusta. Donilla on absoluuttinen sävelkorva, kuten taitaa Jonillakin olla. Siltä se ainakin tuntui! Hän pystyi aina kuulemaan kaiken erittäin hyvin. Kaiken kaikkiaan molempien kanssa soittaminen on ollut oikein hieno kokemus.

Oma bändi on paras foorumi

Tässä vaiheessa haastatteluminuutit alkavat olla kortilla, kun kiertuemanageri käy muistuttamassa ajan kulumisesta. Palaan kuitenkin vielä hetkeksi ajassa taaksepäin, Steven ensimmäiseen sooloalbumiin. ”The Introduction” (1984) kun taisi olla ilmestyessään tärkeä juttu monille kitaristeille – levyltähän löytyy mm. maineikas duetto Albert Leen kanssa, ”General Lee”. 
Muistan kuinka tuo levy, samoin kuin sen seuraaja ”Stand Up”, tuntui ainakin omassa ystäväpiirissäni olleen melkoisessa voimasoitossa 1980-luvulla. Millaisena itse koet esikoisesi tänä päivänä?

– Soundillisesti haluaisin muuttaa tiettyjä asioita, mutta se nyt on normaalia kun vuodet vierivät. Deep Purplessahan minulla ei ole mahdollisuuksia vaikuttaa esimerkiksi soundillisesti asioihin. Mutta Steve Morse Band on ollut itselleni erittäin hyvä foorumi, sillä siinä musiikillinen kontrolli on ollut lähes täysin omissa käsissä.

– Levyllä soitti mahtavia muusikoita, Rod Morgenstein ja basisti Jerry Peek. Sessio oli kovaa, mutta nautittavaa duunia. Matkustimme studiollekin 400 mailia yhteen suuntaan, koska meillä ei ollut varaa tehdä levyä kotikaupungin studioissa. Kuljin tuota 800 mailin väliä melko usein!, Steve muistelee. 

Viimeisimmät levysi olet tehnyt Magna Cartha -yhtiölle. Oletko ollut tyytyväinen yhteistyöhön?

– Sopimuksemme itse asiassa päättyi juuri, enkä juuri nyt oikein tiedä, mitä jatkossa tapahtuu. Kyllä heillä oli joitain hyviä ideoita, kuten ”Major Impacts” -albumi, jolle sävelsin uutta musiikkia, mutta vaikuttajieni hengessä. Olen soittanut monilla tribuuttilevyillä, esimerkiksi Steely Danille ja Mahavishnu Orchestralle omistetuilla albumeilla. Ne ovat kyllä hauskoja projekteja, mutta eivät vedä vertoja sille kun säveltää itse, Steve kiteyttää näkemyksensä. 

Steve Morsen kotisivujen toistaiseksi tuorein päivitys on hänen hiljattain kuolleelle vaimolleen omistettu muistokirjoitus helmikuulta 2024.  


Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 4/2006. Vastaavantyyppisiä, niin lyhyitä kuin pitempiäkin, musiikkiin ja sen tekemiseen uppoutuvia haastatteluita julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.  

 Jos pidät näitä juttuja hyödyllisinä tai viihdyttävinä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena. 

Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. 

Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.