Winger: Seven – melodista ja rockia

Image

Sopiiko tähän väliin muutama asiallinen kappale, siis laulu, tuolta nykyään melko ruuhkaiseltakin melodisen rockin saralta? Riittävä määrä käsiä nousee ylös, siis jatkamme.

 

Basisti-laulaja Kip Wingerin (62) kipparoima yhtye perustettiin jo 80-luvulla. Ja kun sen tässä muistin virkistykseksi julki tuo, on aika moni (hyvästä syystä, toki) valmis lähettämään taas yhden peijakkaan tukkahevipoppoon niin kauas kuin pippuri kasvaa.
Makuasiat ovat juuri niitä, on kysymys sitten imagosta tai musiikista. Mutta tiikeri ei pääse raidoistaan, ei, ja kategorisoidaan Winger nyt mille hyllylle tahansa (AOR, melodinen rock, hard rock), on välittömästi huomattavissa, että tekijät kyllä osaavat, kun vain puuhatessaan riittävästi malttavat. Hioa taiteensa loppuun asti, tai hylätä sitten ei-niin-kurantin aihion.

Positiivista on se tosiasia, että Winger ei ole julkaissut levyjään liukuhihnalta. Edellinen levy, Better Days Comin´ ilmestyi jo 2014. Toki tähän vaikuttaa myös miehistön muut kiireet, kuten päämies Wingerin sooloprojektit sekä esimerkiksi kitaristi Reb Beachin pesti Whitesnakessa ynnä rumpali Rod Morgensteinin ura myös Dixie Dregsin rumpalina.

Kuten kaikilla uransa jo aikuiseen mittaan saaneilla bändeillä, on Wingerilläkin ollut miehistönvaihdoksia, mutta on tässä taas kyllä mukavaakin raportoitavaa: kosketinsoittaja-kitaristi Paul Taylor on palannut takaisin yhtyeen riveihin, sitten bändin 90-luvun hurlumhei-menestysvuosien. Tämän päivän Wingerin täydentää kitaristi John Roth.
Jokohan päästäisiin itse levyn antiin? Jo!

Kautta levyn lähes tunnin kestävän puhteen huomaa joko pikku pastisseja tai riippuen tulkinnasta, siellä täällä kunnianosoituksia vähän joka suuntaan.
Tears of Blood introllaan on silkkaa AC/DC:tä vähemmällä potkulla ja kun kitaristi soittaa mouth tubea (lue: talk boksia), onko ketään, jolle ei välittömästi tulisi mieleen joko kitaristi Joe Walsh tai Richie Sambora?

Stick The Knife In And Twist kumartaa 80-luvun Rainbow´lle ja häivähdys Judas Priestiä taitaa kuulua tuolta ja niin edelleen. Rock on sitten joko rajaton tai rajattu riemu.
Mutta kun kappaleella on pituutta seitsemän ja puoli minuuttia, sen pitää olla hyvä, mieluummin erinomainen. Levyn päättävä piiitkä It All Comes Back Around sisältää monia eri osia ja vaikka mitä, mutta kun ei ole tarkoitus kai kuitenkaan tehdä rock-oopperaa, niin…
Ovathan kai ne kaikkein makoisimmat kitarariffit pääsääntöisesti jo pariinkin kertaan tehty, mutta kyllä tämän viisutusinan kanssa viihtyy oikein hyvinkin, kunhan antaa sille riittävästi soittoaikaa.

Parhaina kappaleina levyltä erottuvat, ja kärkikolmikkoon selviytyvät Winger/ Beach -yhteistyöt, voimaballadi Broken Glass ja (otsikosta puheen ollen) suoraviivainen, mutta sopivan maltillinen runttaus It´s Okay sekä Kipin yksinään kynäilemä Do Or Die.
Tässä kolmikon jälkimmäisessä, kuten ensimmäisessäkin, ilmenee liiankin hyvin se, että kun sävellaji on oikea, eikä liikaa tavoitella sitä kovaa ja korkeata, lopputulos on jokaiselle osapuolelle parempi.
Eikä sen ikivanhan reseptin, rauhallisesti kasvatettu nousu, ja sitten… teho ja tenho ole hävinneet yhtään mihinkään, saati sitten stereo-vastaanotossa kuulumattomiin. Kun musiikin peruselementti, dynamiikka, ei ole tekijöilleen tuntematon käsite, on ymmärretty jo paljon, kuten tässä on ollut asian laita.

Tuotannosta vastaa Kip Winger, joka on osallistunut myös äänityksiin. Vanha kunnon Ted Jensen on masteroinut kokonaisuuden, mutta onneksi Desmond Childin rooli on jäänyt vain pieneen yksityiskohtaan. Niin kuin nämä jässikät olisivat häntä mihinkään tarvinneet! Tuo lienee puhtaasti vanhaa Alice Cooper -tunnelmointia nimimiehen menneisyydestä. Kaveria ei…
Ja onhan (koko) Wingerin edellisestä Suomen vierailusta jo uskomaton aika. Keikkajärjestäjät, huomio!

 

Winger: Seven (Frontiers Records)